makean nälkä

Taas tekee mieli kirjottaa. Viime kerrasta onkin näköjään kulunu ihan tarpeeksi kauan.

Oli tosi fiksua päättää oksentaa 1 pala pannukakkua. Toisin kuin ennen, nyt mä kuitenkin harkitsin hetken... ihan pienen vain ettei alkaisi haista. Meinasin jokaisessa välissä lopettaa enkä oikeestaan saanut ylös kuin ihan pieniä määriä kerrallaa. hyvä/huono ? Luojan kiitos söin vaan sen yhden !
Mulla on ollu jo pitkään sellanen pieni hinku oksentaa, mitä tahansa oonkin syönyt. Oon vaan ollut liian laiska ryhtyäkseni siihen tai väärässä paikassa väärään aikaan, väärällä tuulella, turhuuksia. Kaiken laisia tekosyitä oon Helmelle syöttänyt välttääkseni vessanpöntön. Helmi on aika lailla lannistettu, harmi sillä nyt oisin taas valmis yhteistyöhön. Painan 7 kiloa L:ää enemmän! L on luinen aasialaispoika, mutta SILTI. Mun on joko laihduttava reippaasti tai L:n lihottava. Tää ei kerta kaikkiaan käy.

tässä pari viikkoo sitte lähössä lenkille. 

Mahdollisimman laihalta näyttävässä asennossa tietysti.

Perhe lähti lauantaina 2 viikoks etelään (mökötin 2 kuukautta kun ei huolittu mukaan, muttei tää nyt enää oikeestaan haittaakkaan.)
Suunnittelin ensin syöväni pelkkää seitiä ja riisikakkuja, sitten pelkkää tonnikalaa ja omenoita.
Yksin se ehkä oliskin vielä voinut onnistua, päivän edes, mutta L on täällä. Keitän sille herkkuruokia (viime yönä pellillinen pannaria josta L on syönyt palan ja mä yhteensä ainakin 4) ja Helmi on liian heikko, antaa mun rällätä ihanku mitään ongelmaa ei olis koskaan ollutkaan.
Huomenna haluun kuitenkin osottaa rakkauteni joka ei sitten koskaan kokonaan sammu ja syön ihan max. 600 kcal. Sekin olis tuntunu joskus niin paljolta, mahdottomalta. Nyt en oo varma miten tein sen, mutta oon varma että osaan edelleen !

ehkäpä elämä ei olekkaan niin vakavaa voi lihoa ja panna ketä vaan

Kamala viikonloppu ihan vaan siinä mielessä, että syötiin ulkona kahtena peräkkäisenä päivänä. Jo ruokapaikan valitseminen oli sinäänsä uuvuttavaa, että käveltiin varmaan 20 paikkaa läpi eikä mikään tuntunut hyvältä. Missään ei vaan ollut syömisen arvosta ruokaa... Lopulta L valitsi paikan "Me syödään nyt täällä. piste." Sain eteeni rasvaa tirisevän kanapihvin jota olin sitäkin siinä valinnut ainakin vartin.

 Toisena päivänä syötiin kiinalaisessa BUFFASSA. Söin lautasellisen jotain nuudelijuttuja ja sushia. Ruuan jälkeen mun maha oli tietenki levinny jokaiseen ilman suuntaan, oikeasti. Menin vessaan joka oli ihan täynnä ja sellaset ei-umpinaiset ovet niissä... ei siellä voinu oksentaa. Siinä oli itku muuten tosi lähellä!

Nojoo ihme pelleilyks tää taas menny. Nyt oon masennellu tota viikonloppua makaamalla kotona syömässä turhia kaloreita, en oo käynyt koulussa enkä salilla enkä missään. 

Viikonloppu siis MUUTEN oli tosi kiva, oli ihanaa viettää aikaa L:n kanssa ja sain siltä "pienen" lahjanki mitä en tosiaankaan olis ansainnu, mutta noi ruokailut... Tuntuu, että tää alkaa taas kohta olemaan siinä että elämä häiritsee enemmänki sh:ta kun sh elämää.

tää kuva itkettää mua. haluan. haluan. haluan. nyt.

Se toinen poika jonka kanssa mulla oli jotain (ainakin mun omassa pääkopassa) silloin kun oltiin L:n kanssa erossa juttelee mulle taas 

"kai me voidaan olla kavereita vaikkaa oot taas L:n kanssa...?" "Joo tietysti, miksei ?" 

Tai "Clavicle.. mitä jos mä en enää ikinä rakastu ?" 

"No sun rakastumista vois helpottaa josset istuis 24/h neljän seinän sisässä pelaamassa cs!!"

Oon niin herkkätunteinen... Mutta sitte nään siitä unta koko pitkän yön, nukun pitkälle päivään että voisin olla siellä unessa vaan. Kai mä oon rakastunumassa mun uni poikaan enemmän ku yhteenkään aitoon ihmiseen täällä.

Oon mäki kyllä yks kiittämätön paska. Mulla on jo ihana poika joka ihme kyllä taitaa rakastaa mua ja silti haaveilen jostain muusta. Mun ei pitäisi edes ajatella mitään muuta! Ihanku ansaitsisin edes L:ää. 

Sitte mä valitan kun oon lihava ja laiska ja opinnot ei etene ja elämä ei etene ja kaverit jättää yksin ja yhyyyhyy. Raivostutan itteäni valtavasti, en tee mitään millekkään, en mä voi valittaa ennenku edes oon yrittäny laittaa asiat parempaan kuntoon. Ongelma on kai se, että mä en JAKSA eikä mua ehkä ihan kauheasti edes kiinnosta korjata asioita tai saada niitä eteenpäin? Viihdyn tavallaan ihan hyvin sängyn pohjalla karkkipussin kanssa ja jos tähän lähetään niin ketä kiinnostaa oonko mä sängyn pohjalla maatessa kokoa 32 vai 42 ?

Okei kyllä mä huomenna taas oon syömättä. Meen kouluun. Salille. Käyn mummilla, leivon L:lle ystävänpäivä keksejä ja soitan parille kaverille viikonloppu suunnitelmista. 

viikon.loppu.

Yritin väännellä itteäni kaikkiin mahdollisiin asentoihin joissa mun maha näyttäis litteältä. No turhaan. Rikoin kättä koska siinä hetkessä se tuntu ansaitulta. Ei hyvää päivää miten alas "aikuinen" ihminen voi hetkessä vajota. 

Lauantaina oltiin ns. "kotiporukalla" baarissa. Vihasin kaikkia kunnes päätin rakastaa. Asiaan tietysti vaikutti myös, että meitä oli viisi ja oltiin ostettua juomia yhteensä niin paljon kun ostettaisiin jos oltaisiin liikkeellä isommallakin porukalla... Ne kalorit. A-p-u-a. 

Aamulla söin sitte pienen palan äidin tekemää kasvispiirakkaa. L lähti töihin ja mä lähdin tyhjentämään.

Äsken söin loput siitä piirakasta. En oksentanut... vielä. En tiiä ehkä kuitenki pitäis.

Mulla on niin paljon ajatuksia. Mutta niin rikkonaisia ja keskeneräsiä, että se niistä toistaseksi ainakin.

Rehellistä tekstiä ...

Näin tänään V:n, mun "parhaanystävän" tällein pitkästä aikaa kahen kuukauden jälkeen. Annoin sille sen joululahjan ja se sano, että oon laihtunut. No syytä oliskin kahessa kuukaudessa laihtua!! Kyllä se ihan hyvältä kuitenki tuntu.
No se sitten lähti yheksältä kotiin, taino toisen kaverinsa luo. Kyllä mä olin vähän ajatellut, että se haluais viettää koko illan mun kanssa kun ei niin pitkään aikaan oltu nähty, mutta no mikäs siinä sitte. 

(AJOIN V:n AUTOA, hihii ekaa kertaa kunnolla ite parkki paikkaa ympäri oli huisii !! Nyt mua viimeistäänki ottaa päähän, että viivytän tätä kortin hankkimista. Nytkin voisin painaa kaasun pohjaan ja ajaa jonnekkin kauemmas selvittämään päätä.)

Ira oli sitten menossa baariin, ei pyytänyt mua mukaan vaikka yritin vähän vinkvink valitella että vituttaa istua perjantaina yksin himassa. Sitten toinen mun kaveri lähettää kuvan kuinka ne on menossa toisella porukalla myös baariin :'D "Nää yhet ei tykkää yhtään suomalaisista... paitsi musta, niin et voi nyt tulla" Okei, ihme rasististaporukkaa mitä helvettiä ne tekee suomessa jos täällä on niin kamalia ihmisiäki?? Äääh vihaks pistää. L on töissä, tänään ja varmaan myös huomenna, ja varmaan joka vitun ikinen päivä. Kaikki mun vanhat kaverit korvaa mut uusilla (no okei niin mäkin tekisin! Oisin tehnyt jo ajat sitte hehe) kun mua taas ei vois paskan vertaa kiinnostaa alkaa solmimaan uusia ihmissuhteita rikottaviks. Eieii..

Mua vaan suututtaa ja harmittaa nyt niin hirveen paljo. Taii siisku tajuun ihan hyvin miksei mun seura oo ihan ykkösvalinta kaikille. Oon nykyään helvetin ilkee, kaikille. Mä vaan jotenkin ärsyynnyn ihan kiehumisen pisteeseen kaikesta mitä kuulen tai nään, tunnenhaistanmitävaan!! 
Mutta ihan rehellisesti... en mä haluais olla tällänen. Mä en vaan osaa, enkä taas jaksa yrittää muuttua tai keskittyä muutenkaan oikeen mihinkään. Vähiten muiden miellyttämiseen vaikkei tää kivaa ookkaan. Mä vaan haluaisin olla laiha !!

Salilla oon tällä viikolla käynyt 4 kertaa, huomenna aamulla ainakin vielä pakko mennä. Sain just ostettua ton kuukausi kortin eli nyt ei oo ainakaan huolta kertojen loppumisesta (: 
Oksentanut oon itseasiassa vaan kerran ? Just äsken nuudelia nimittäin. Ajattelin, että jos oisin baarissa niin joisin kuitenkin 10 kertaa näiden nuudeleiden kalorit joten whatever mulla on nälkä. Mutta siinä vaiheessa kun katoin tota tyhjää kuppia niin tulinki toisiin aatoksiin ja siitä suoraan sitte
posliinille. 

Tällästä tällä viikolla 
yritän tosissani syödä edelleen jokseenki "terveellisiä" ja "puhtaita" ruokia joissa nyt ois vähän jotain hyödyllisiäkin "juttuja"; 

  ^ läskien rääkkäys kuva.

Oon kamala ihminen, mutta ainakin mä tiedostan sen!

Ja tää tässä on teille kaikille:

tääkö on paranemista

Sain perjantaina Helsingin sairaanhoitopiiristä kirjeen jossa oli mun diagnoosit ja hoitotarina yms. Äiti ei ilahtunut kun tajus kuinka paljon oon oikeesti selittänyt ilossa suin paskaa niille... Se taisi itkeä.

Vahvistuksena mun epäterveelle mielen tilalle sain viime yönä melkein kolme tuntisen ahdistuskohtauksen vaikka L:kin oli täällä. No ei mulla hyvä päivä ollut muutenkaan, mutta jotenkin kaikki pelot ja surut päätti pitää megabileet mun pään sisällä just sillä hetkellä kun olis pitänyt alkaa nukkua. Yritin mä aluksi rauhottua ja itkeä itsekseni vessassa, oksentaa, raapia, jumpata ja leikata kynsia mutta lopulta vapisin varpaillani keittiön nurkassa ja huutoitkin... mihin äiti sitten tottakai heräsi. Ääääääh.

"Shhh mikä sulla on??"

"Pelottaa."

"Mikä sua pelottaa ?"

"Että pää jää oven väliin."

Istuttiin siinä hiljaa jonkun aikaa kunnes sain itteni jokseenki taas kokoon. Neljä lasillista vettä ja sänkyyn missä L oli haudannut päänsä tyynyjen väliin ettei kuulisi mun riehumista.

Voisin vaikka kokeilla syödä noita lääkkeitä säännöllisesti jos ne vähän auttais ihan vaan päivittäiseenkin olotilaan, sitä vartenhan ne vissiin on...

 Syömisetkään ei nyt suju ihan suunnitelmien mukaan. Oon oksentanut tällä viikolla 4 kertaa + toi viime öinen mikä nyt jälkikäteen ajateltuna on siinä mielessä järkyttävää, että mulla oli piiitkä aika kun olin helposti kuukausia oksentamatta, oikeestaan ei olisi käynyt edes mielessä työntää päätä pönttöön. En mä ahminut ole thank god, mutta esim jotkut nuudelit on niin helppo saada ylös että oksentamatta jättäminen tuntuisi melkeen sairaalta... 

Turhauttaa niiin paljon kun paino ei millään tunnu putoavan. Päinvastoin !! No voisin toki syödä vieläkin vähemmän, liikkua vielä vähän enemmän. Ja kyllä mä nyt alanki tekemään niin. Kestä itteäni tän näkösenä... 

Hahah ainii... V mun syömiskuviot tietävänä jo siitä sanokin, että mitä helvettiä kun mulla on instagrammissa melkeen joka rivillä joku ruoka kuva! Se näki sen kyllä jotenkin negatiivisella silmällä, mutta en oo asiaa oikeen ajatellu. En mä ajattele, että "katsokaa mä syön!" taino ajattelen mä vähän. Mutta jos en tuntis itteeni ja näkisin ruoka kuvia ja itteni kuvia niin ajattelisin varmaan että "hyi helvetti miten toi kehtaa syödä ja vielä esitellä ruokiaan?"--> 

no onneks noi on kuitenki ihan eri viikoilta kaikki ja tuskin kukaan mun instaa selaava tietää, että esim noi nuudelit pääty viemäriin tai salaatti oli salipäivän ainut ateria :'D positiivista.

et sä sieltä koskaan noussutkaan

Alkoholismista parantuminen. Syömishäiriöstä parantuminen. Täysin  sama asia jos multa kysytään.

Entisen alkoholistin on kai helpompaa ryhtyä täysin absolutistiksi kuin olla sortumatta uudelleen juopotteluun. Entisen syömishäiriöisen (lähinnä kai tauolla olevan, sillä musta alkaa todella tuntua että sh:sta muodostuu niin vahva osa itseään ettei se koskaan täysin kulu pois.) olisi varmaan helpompaa noudattaa päivästä toiseen mustavalkoista ateriasuunnitelmaa, olla edes harkitsematta tervettä "ravinnon ja liikunnan tasapainoa", kuin olla heittäytymättä takaisin vanhaan. 

Nojoo kai se on ihan ihmisestäkin kiinni. 

Mun kohdalla se, että päätin kiinteyttää ja terveellisellä tavalla pudottaa muutaman... ehkä vähän useammankin parannus innostuksissani kasvatetun kilon johti ainoastaan uuteen tuttavuuteen vuoroin lavuaarin, vuoroin vessanpöntön kanssa. Joka päivä ihan vähän pidempi treeni, vähän vähemmällä ruoalla.

Vaikka oon jo kerran sen todennut, että laihuus ei ole yhtäkuin onnellisuus niin kuitenkin haluan vielä yrittää... jos mä edellisellä kerrallavaan erehdyin pahankerran, jospa en ollut vaan tarpeeksi laiha. 

Kyllä mä tässä yhä edelleen yritän parantua. En osaa vaan tehdä sitä ja painon pudotusta, kunnon kohotusta, kiinteytystä, mitään saman aikaisesti ja mun on IHAN pakko laihtua. Edes vähän.

En muista mainitsinko täällä siitä, että L:n kanssa erottiin ? Anyway, ollaan taas takasin yhdessä. Ei mikään yllätys sinäänsä... Mutta enää en voi pitää L:n tukea itsestäänselvyytenä. En voi luottaa siihen, että se olisi aina nostelemassa mua ylös milloin mistäkin montusta. Yksi syy miksi oon täällä taas kirjoittamassa onkin tää. Mulla ei oo nyt oikein ketään jolle näistä asioista voisin häiritsemättä, nolostumatta suoraan puhua. L ei jaksa. "Helmi ei oo olemassa" "Sun päässä on vikaa" "Et oo enään lapsi". Pidän kaiken ahdistuksen sisällä, pitääkseni L:n vielä osana mun elämää. 

Ihan älyttömän ihanaa, mutta samalla liian vaikeeta kirjottaa tänne taas... en jotenkin saa kirjotettua yhtään oikeeta sanaa! Tuntuu sitäpaitsi jotenkin ihan tyhmältä kirjottaa anonyymina, en oikeen tiiä miks. Ja ulkoasu pitäs kyllä viimeistään jo muuttaa jos nyt alan taas enemmän kirjottelemaan. Voi myös olla, että alotan iiiihan alusta, uuden blogin, omalla naamalla ehkä jos vaan nyt uskallan(: