never lets me sleep

Ja taas mennään... Pakollinen kuraattorilla käynti, kun en itseäni koulua saa käymään.

Terveydenhoitajalle ja sieltä lähetä lääkäriin ja soitto polille mun vastahakoisuudesta huolimatta. Olisi äärimmäisen noloa mennä sinne uudelleen kun aikuisena ihmisenä, itsestään täysin vastuussa olevana kirjauduin jo ulos ja valehtelin silmät ja korvat täyteen valkoisia valheita. 

Voi olla, toivon, että saan nyt kuitenkin jotain kautta vahvemmat unilääkkeet. Terkkari puhui "aikuisten lääkkeistä, joita ei mielellään nuorille anneta". Hätäuloskäynti on siis melkein varmistettu jos asiat ei tästä lähde parantumaan! Mä en tiedä uskallanko edes toivoa.

Viime yön ahdistuskohtaus oli taas ihan uutta tasoa...

Terveydenhoitajalle kerroin jotain näistä mun harhoista ja pelkotiloista, heti kysyi olenko koskaan polttanut pilveä ? "en tietenkään oo" valhe sekin. 

En mä tiedä mahtaiskohan nää sitten oikeasti johtua ainakin osittain niistä kaikista... hmm, napeista sun muista mitä oon muutamia kertoja napsinut. JA siis tosiaan vain muutamia kertoja enkä tässä varmaan ainakaan kahteen kuukauteen mistään muusta kuin alkoholista oo ollut sekaisin. Luulen ainakin niin...

Yösyöminen jatkuu, mutta oon sentään laihtunut.

Voisin laittaa tähän nyt mun (paska)ruokavalion viikon ajalta, että saatte oikeasti käsitystä miten kamalaa ruokaa syön. Huomenna alotan oikeasti syömään salaattia, tonnikalaa, rahkaa, tomaattikeittoa, omenoita, raejuustoa... kaikkea turvallista, mutta silti vähän ! 

Maanantai : siivu paistettua halloumi-juustoa ja leipä.

Tiistai : siivu paistettua halloumi-juustoa ja 6 kananugettia mäkkärissä... yöllä raakaa halloumia loput.

Keskiviikko : 3 lettua mansikkahillolla ja yöllä 3 ruisleipää kalkkunafileellä ja kurkulla.

Torstai : tummaa spagettia pestossa ja banaani.

Perjantai : Kui tiao naam(nuudelikeittoa), yöllä pähkinöitä paaaaljon... :c

Lauantai : paistettua jauhelihaa ja paljonpaljon alkoholia

Sunnuntai : ei mitään. darra<3

Maanantai : 6 kananugettia mäkissä, yöllä 2 ruisleipää.

Tänään : Mc Feast hampurilainen!!! äsken 2 klementiiniä ja nyt meen tekemään munakasta.

Okei näistä ei paljon kaloreita loppujenlopuksi tuu per päivä, mutta rasvan määrä on oksettava... 

En itseasiassa haluukkaan enään sitä munakasta!

matka pois... ja takaisin

En osaa enää kirjottaa blogia. 
Arvatkaapa vaan kuinka monta kertaa oon alotellut uutta postausta mutten saa ajatuksia sanoiksi tai miten se menee... Nyt on kuitenkin ihan pakko kirjottaa sai tästä selvää tai ei. Mun maailma on täysin sekaisin.

Tosiaan elokuussa 18 vuotta täytin ja sen jälkeen alkoholi on maistunut vahintään kerran viikossa enkä tosiaan tarkoita tällä mitään paria siideriä, enkä siideriä sinäänsä ollenkaan... Kyllähän mä ennenkin silloin tällöin join, mutta nyt tästä on tullut sellainen tapa että maanantaina jo odotan milloin pääsee taas örveltämään. Alkoholista on tullut jonkinlaista lääkettä.
Lopetin polilla käynnit. Sain tarpeekseni siitä hyödyttömästä hössötyksestä, mun uusi psykologi oli aivan hirveä akka. Viimeisessä hoitoneuvottelussa äiti itki kun kasvot kovana väitin olevani elämäni kunnossa. Lääkäri ja kaksi psykologia uskoivat mua. Kai lähinnä siksi koska ihmistä joka ei tahdo apua on äärimmäisen vaikea auttaa...

Miten sen nyt sanoisi... kello on puoli 6 aamulla en nuku. En oo nukkunut ehkä kolmeen viikkoon kunnolla. Koulusta tuli viime torstaina kirjallinen varoitus, pitäisi siellä alkaa käymään. Pitäisi etsiä myös töitä koska en kestä enää päivääkään täällä. Tunnelma kotona ei ole edes kireä, se on... kuollut ? Siis ääh, sanoinhan etten osaa enää kirjottaa !! No kuitenki kertoo jotain, että äiti ei edes tervehdi takaisin kun tulen kotiin. Toisaalta hyviä puolia tässä on, että kun äiti on kotona en uskalla poistua huoneestani edes keittiöön hakemaan ruokaa. 
Nojaa... kyllä mä silti syön. Jotain. Joskus. En oikeastaan laske kaloreita enää niin tarkasti koska tiedän syöväni vähän. Kalorit jotenkin automaattisesti järjestyvät mun päähän ilman että edes tajuan sitä... mitä helvettiä mä selitän... No Helmi ei jokatapauksessa ole päässyt karkaamaan, se on taas vahvistumassa. 
Mutta koska oon jokseenkin 'päässyt' eroon kaikenlaisista ruokapeloista eikä mulla enää ole varsinaisesti kiellettyjä ruokia niin mun ruokavalio on täyttä roskaa. Syön ehkä vähän mutta se mitä syön... 3 vuoteen en käynyt mc donaldsissa sitten toissa viikolla tajusin syöneeni siellä viikon jokaisena päivä. Tyrmistyttävää. No, jos mun päivän ainoa ateria on 9 nugettia niin väliäkö tuolla. Mutta entä kun päivän ainut ateria on pussillinen perunalastuja... namnamnamm. 
Oksentanut oon kuitenkin vaan muutaman kerran.

Yksi syy tähän mun nukkumattomuuteen on myös hillitön pelko. Pidän silmiä 5 sekuntia kiinni kunnes on pakko hypätä pystyyn ja laittaa valot päälle, kypsää. En mä tiedä mistä nää harhat ja pelot tulee, mutta oon niin turhautunut tähän etten enää jaksa edes yrittää nukkua.
Tiistaina on kuitenki pakko mennä kouluun! Valvon kai tän yön, että olisin super väsynyt ensi yönä ja vain sammuisin. Huomenna käyn lääkärissä uusimassa e-pillereiden reseptin (ihankun mä niitä enää tarvisin, L:n kanssa erottiin yli kuukausi sitten. Tosin ollaan aika hyvissä väleissä että saa nähdä nyt...) ja pyytämässä jotain super unilääkkeitä !
Voisin varmaan kirjottaa vaikka kuinka... en oo oikeestaan puhunut näistä tän hetkisistä 'ongelmista' kellekkään, eikä tässä nyt kummempaa. Tottakai kaikki tuntuu isolta ja pahalta taas nyt kun hetken ehdin jo maistaa elämää... kai. 
No seuraavasta postauksesta tulee toivon mukaan parempi! kiitos(:

Oon keräillyt kuvaavia kuvia pitkin kuukautta niin tässä nyt jotain(kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa);

hauska.

joka aamu.

oon pohtinut.

Tässä omaa vapaata viettäessä oon ehtinyt katsoa 3 tuotantokautta skinssiä... yksin tai yhdessä yhden pojan no sanotaan vaikka J:n kanssa. Hahmot joihin eniten samaistuu ovat yllätys yllätyyys... Cassie ja Effy.

näytin tän kuvan J:lle joka esitteli mulle kuvia tavoite kropastaan

"Clavicle... sulla on SATA kertaa parempi kroppa kun tolla"

hyvä yritys.

ravintoa jolla toi unelma kroppa siis saavutetaan.

" Mun tekee ihan hirveesti mieli jotain karkkia! "

" Aaa... mun tekee mieli täydellistä vartaloa. "

Ehkä tää ei koskaan oo ohi.

Polilla ne uskoo sen olevan, pitävät kai itseään suurinakin parantajina. Melkein huvittaa.

onko se sittenkään parempi

Syöminen tosiaan on ihan helvetin normaalia touhua. 
Helppoa kuin käveleminen. Lusikka suuhun, niele, toista. Ei sitä samantien liho jos nyt joskus tai vaikka joka kerta laittaa voita leivän päälle... niiin itsestään selvyyksiä vaan ei syömishäiriöiselle.
Musta on niin tosi surullista tulla bloggeriin ja huomata miten kaikki te muut bloggaajat täällä ootte koko ajan taistellut samojen asioiden kanssa kun mä oon viettänyt mukavaa elämää syöden hyvällä omatunnolla sitä mitä mieli milloinkin tekee... no melkein ainakin. 

Tähän on tietenkin tullut pieni 'kompastus kivi', en mä täällä muuten ehkä kirjoittaisi...
Yhtenä päivänä kävikin niin hassusti, että söin lautasellisen kanasalaattia ja kävelin 3 tunnin lenkin ja pyöräilin tunnin. Eihän tossa nyt mitään, muttakun siitä tuli niin tajuttoman hyvä olo! Se oli kun olisi vuoden mennyt ajassa taaksepäin ja kaikki oli kirkasta ja selvää, mieli oli kevyt... kroppa vaan ei ollut ihan samoissa lukemissa... 
No eilen viimeksi puhuin laihduttamisen typeryydestä ja (juuri siitä mistä ravitsemusterapeutit aina jaksaa jankuttaa) terveellisen ja monipuolisen ravinnon tärkeydestä V:lle joka ei halunnut juoda ettei pilaisi diettiään. 
Tänään söin tunnin yhtä leivän palaa ja laskin jokaiselle suupalalle kalorit (: hei vain.


Ei mulle tällä hetkellä tekis ollenkaan pahaa pudottaa muutamaa kiloa sieltä tai täältä. Syksyllä alkaisi psykoterapia, olisi hienoa kävellä sinne laihempana kuin keväällä lähtiessä polilta...
No jään miettimään tätä asiaa nyt, toivottavasti teillä menee mahdollisimman hyvin mitä se sitten kullekkin tarkoittaa (:

i love you more than food

"Ajattelin, että olisi korkea aika tulla kertomaan mun kuulumisista... sillä ehkä joku vielä saattaa lukeakkin tätä blogia :'D
 Oon osittain tarkotuksellakin pysynyt poissa bloggerista ja voi olla että tuun jatkossakin pysymään.

Mutta siis oon nyt käynyt joka viikko siellä polilla ja muutaman kerran ravitsemusterapeutilla. Koulusta oon syksyyn asti sairaslomalla ja syön masennus- ja unilääkkeitä (silloinkun muistan.......) Hassua on etten ajattele ruokaa enää niin paljon. Voi olla että aamupala on ensimmäisenä mielessä kun herään tai että aamupalan jälkeen mietin seuraavaa kellon aikaa kun voin syödä, MUTTA en mieti ruokaa kokoajan, en joka miinuutti enkä edes joka tunti. Tää johtaa sitten myös siihen, että kun 'unohdan' miettiä ruokaa huomaan kuudelta illalla että olen koko päivän aikana juonut vain lasin pepsimaxia tms...
Toisaalta musta on ihan mukavaa, että voi käydä kavereiden kanssa syömässä paastoamatta edelliset 24 tuntia tai miettimättä minne pääsee nopeiten oksentamaan. On myös ihan mukavaa ettei aamulla pyörrytä ja okseta... vaikka se on sellanen asia joka mua tavallaan kiehtoo ja välillä tekisi mieli paastota pari päivää ihan vain saadakseen taas sen heikon, kevyen olon."

Kirjotin ton viime viikolla... oon alottanut monta kertaa uuden tekstin mutten oo saanut julkaistua mitään. Anteeks niille jotka on ollut huolissaan :c oon muuten tositosi otettu siitä, että ootte pysynyt kaikesta huolimatta lukijoina ja muutama uusikin on tullut (??) kiitos<3
Niin miksen mä sitten oo julkaissut mitään... koska mun mielipiteet esimerkiksi tästä koko 'paranemis prosessista' vaihtelee joka päivä enkä halua tulla tänne kirjottamaan, että 'hei oon nyt parantunut' ja seuraavana päivänä kirjoittaa, että 'hei itkin kun söin desin spagettikastiketta'.
Toinen syy on just se, että tää blogi ja teidän blogit, koko tää blogger sitoo mut niin vahvasti Helmeen josta mä silti edelleen roikun kiinni jokaisella ruumiin osalla... Miten sitä nyt voisi kuvailla. Varmaan kaikki joilla on tai on ollut syömishäiriö ja jotka on joskus yrittäneet päästä siitä eroon tietävät sen. Vähän kuin yrittäisi päästä irti vuosia kestäneestä, huonoon suuntaan kääntyneestä parisuhteesta :'D Sairauteen kehittyy rakkaussuhde, niin sairasta kuin se onkin ja kun sitä vastaan alkaa tappelemaan... se muuttuu viha-rakkaussuhteeksi. Ehkä joskus pitkän ajan kuluessa pelkäksi vihaksi.

En tiedä vielä, että kuinka aktiivisesti tuun jatkossa postailemaan tai kommentoimaan täällä, muttaaa jos joku nyt haluaa niin mut saa toki lisätä facebookissa kaveriksi ja siellä jutella, sanoo vaan ! c:

mä en tiedä mitään

Vielä haamut elämästä muistuttaa

ne eivät tiedä kuolleensa.

Ne väittää nousevansa vielä uudestaan

ne eivät tunne itseään.

Tuntuu hassulta kirjoittaa tänne pitkästä aikaa. Anteeks tällänen hullun pitkä tauko vaikka tuskin kovin moni tätä nyt niin innokkaasti lukee että olisi ylipäätään huomannut :)

Mulla on tavallaan mennyt ihan hyvin. 

Alotin maanantaina 4 viikon työharjottelun yhdessä kahvilassa, tän jälkeen aloitan ehkä kunnosta riippuen loman kuukauden etuajassa. Kaikki on vähän sekavaa nyt vaikka oonkin ollut ihan iloisella mielellä viime päivinä. 

Huomenna hoitoneuvottelu enkä tiedä mitä tapahtuu.

Mitä mä tässä nyt voisin kertoa. 

Kävin lauantaina vaa'alla. Se luku... mä en IKINÄ ole painanut niin paljon. En tajua... enhän mä oo syönyt mitenkään 'liikaa'. Mitä nyt juonut alkoholia kevään kunniaksi etelä-satamassa  vähän liian usein ja syönyt vähän enemmän makeaa uuden telkkarin edessä kuin yleensä. Ei sen pitäisi painoa ihan näin radikaalisti nostaa. Näytän ylipainoiselta maiovalaalta.

Vaa'an lukeman seurauksena mun lauantai päivästä tuli helvettiä. Kesti hetken sisäistää koko asiaa, mutta sitten liiottelematta itkin ainakin 3 tuntia putkeen. Lähetin L:n pois ja karjuin, huusin ja ähkin (en edes osaa kuvailla sitä ääntelyä) tyhjässä asunnossa. Raavin seiniä, lakanaa, itseäni ja hain keittiöstä liian tylsän veitsen. Eihän siinä ollut mitään järkeä, mutta yritin (sillä hetkellä) tosissani kaivaa valtimoni ulos. Toivoin vain, että verisuoneni räjähtäisivät pitkin seiniä ja pääsisin pois tästä kuvottavasta vartalosta. Nyt oon kuitenkin varmaan ihan tyytyväinen, että mun omat veitset oli jääneet kouluun ja tylsällä veitsellä 'tarpeeksi' syvälle viiltäminen sattui liikaa...

mun maha näyttää suunnilleen just tolta (:

En rehellisesti sanottuna tiedä miten mun pitäisi tästä nyt jatkaa. Jokaisessa vaihdoehdossa on jotain hyvää ja samalla jotain huonoa. 

Kuitenkin ainoa kysymys johon mä olen polilla osannut vastata hetkeäkään miettimättä on ollut "Voisitko sä kuvitella olevas tyytyväinen itsees ton painoisene?" öö... en todellakaan ?

Ainiin katsottiin sunnuntaina vanhoja kotivideoita. Siellä minä 7-vuotias mökötin kylpyhuoneessa selkä kaarella; 

"Mä oon läski!" 

"no kuinkas läski sä oot?"(isä) 

"LIIAN läski!!!" 

Toi nauratti kyllä, mutta oli aika hämmentävää...

Liebster blog

Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebsterpalkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikki blogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heillejättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikki blogilleen!

Sain tunnustuksen Annikalta, kiitos!

Viisi suosikkiblogiani joilla on alle 200 lukijaa:

Too sweet a life I have

Hopeauni

Sweet Dreams are made of this

Ja sade tippuu kasvoilleni kyynelteni sekaan ja se puhuu minulle vieraita sanoja

Vis ta vie

(+ Journey towards the goal vaikka tällä onkin melkein 200 lukijaa)

Olisin voinut laittaa tähän vaikka kaikki seuraamani blogit, mutta kuka vaan voi laittaa tätä eteenpäin jos haluaa/jaksaa (:

--------------------------------------------------------

Supernaturalissa sanottiin äsken "suola karkottaa demonit" 

Pitäisköhän kokeilla.

ps. Vastaan vasta huomenna teidän kommentteihin, oon liian väsynyt nyt. Mutta etukäteen kiitos valtavasti niistä jokaisesta, ootte ihania!<3

Kerro mulle jotain uutta tänään, sano ettei meitä ole

Kaikki mitä kirjotan tuntuu jotenkin pinnalliselta ja teeskennellyltä. Mua yksinkertaisesti nolottaa kirjottaa tänne aina miten huonosti mulla menee kun kaikilla muilla menee sata kertaa huonommin. (siksi mä poistin myös edellisen postauksen joka oli silkkaa itsemurhalla mässäilyä. Musta ei olisi kuitenkaan tekemään sitä joten mitä siitä turhia jauhamaan...)

En oo itekkään ihan perillä siitä mihin tää tilanne on viimeaikoina mennyt ja on ehkä parempi vain jättää jotain yksityiskohtia kirjoittamatta...

Tilanne on nyt suunnilleen tämä, että huomenna mulla on taas poli-aika vaikka kävin siellä viimeksi perjantaina (se ei tainnut  olla kovin vaakuuttunut mun "kyllä mä pärjään" kommenteista). Polin jälkeen käyn koululla kuraattorilla puhumassa mun loppu kevään opinnoista. Voi olla, että oon tän jakson tai mahdollisesti koko loppu kevään (mikä ei kyllä oo musta kovin hyvä ajatus) sairaslomalla. 'Saan' polilta ajan myös ravitsemusterapeutille, ateriasuunnitelmia (hassua, vähän turhauttavaakin kun en ole edes varma haluanko luopua Helmestä.) 

Mä olin aika valmis lähtemään osastolle kunnes mainitsin asiasta isälle joka nosti siitä kamalan metelin "etkai sä halua kuulua SIIHEN porukkaa??!!" Anteeks mutta mitä... mihin porukkaan ? Isähän itse niin kiivaasti selitti miten ne järjestää mulle vaikka yksityiseltä käyntejä jossei tuolla polilla käynti auta... miten vakavasti mä tarvitsen apua ja sittenkun mä ehdotan jotain mahdollista hoitokeinoa josta oon kuullut vain ja ainoastaan hyviä kokemuksia niin en voi ottaa sitä vastaan koska muuten kuuluisin "SIIHEN porukkaan"... huoh, ei se mikään hullujen huone ole.

Viime aikoina... tää kaikki on jotenkin, ikään kuin, miten sen nyt sanoisi... noussut uudelle tasolle.

Koko viikon oon nukkunut valot päällä koska joka nurkka on täynnä hirviöitä (kyllä mä tavallaan tiedän että ainoa paikka missä ne on on mun oma pää). Itken koko ajan. Kaikkialla ja kaikesta. lapaluut tai reidet ei oo koskaan olleet näin kipeät raapimisesta.

Mua ei pitäisi ahdistaa L:n seurassa koska aina L on ollut se turvasatama jonka vieressä kaikki on vähän paremmin.

Tänä viikonloppuna oli L:n synttärit ja lauantaina meidän oli tarkoitus mennä leffaan ja shoppailemaan. Itkin koko bussimatkan keskustaan. Olisin halunnut hypätä pois kyydistä ja juosta takaisin kotiin, vaihtaa kiristävät farkut lökäreihin ja hautautua peittojen alle piiloon tätä maailmaa. Keskusta oli täynnä ihmisiä. Tuntui kuin kaikki olisi tuijottanut mua, mun pelästynyttä ilmettä ja valtavia reisiä (etenkin niitä... joo ihan varmasti kaikkia kiinnosti mun reidet.....) roikuin L:n hihassa ja jos ote hetkeksikin irtosi inahdin "odotaodotaodota!" Tärisin, liikuin jäykästi paikasta toiseen, sätkyttelin käsiä (en mä tiedä jotain pakkoliikkeitä vai...) ja pidättelin koko ajan kyyneleitä ja sitä mun sisältä kumpuavaa pakokauhuista kiljuntaa. Eihän se jäänyt L:ltäkään huomaamatta vaikka mä jotenkin uskoin pysyväni kasassa, mä halusin pysyä kasassa enkä pilata (taas) kaikkea. Päädyttiin sitten kuitenkin vain ostamaan leffa ja mentiin kotiin katsomaan se. Jes hyvä minä, iso tyttö.

Kotona kun sain löysät vaatteet päälle ja pääsin L:n kainaloon se ties kuinka kauan kestänyt ahdistus katosi hetkeksi. Pimeys ei ollut enää niin pelottavaa eikä ruokaa tarvinutkaan käydä oksentamassa.

Viikonloppu kesti kuitenkin liian vähän aikaa. Huomenna on maanantai. Mä en mene kouluun, mutta pelottaa silti. En haluaisi liikkua yhtään minnekkään tästä talosta. Ahdistaa kun kaverit soittelee "Milloin nähään?:)" kutsuu 18-synttäribileisiin ja muuta. Mä en jaksaisi tehdä yhtään mitään paitsi kuolla

Jostain syystä maailma on maalautunut hämäräksi labyrintiksi. Labyrintiksi joka on täynnä terävä hampaisia hirviöitä ja kanin koloja joihin saattaa huolimattomuuttaan pudota. Labyrintiksi joka on lähes mahdoton päästä hyväksytysti läpi.

Mun on ollut pakko löytää joku keino purkaa tätä ahdistusta muutenkin kuin viiltämällä tai raivoamalla ympäri kyliä tai yksinkertasesti tappamalla itseäni joten oon maalannut. Jotain 10 minuutin suttuja, öljyväreillä jotka kuivuu 4 päivää... siksi jälki on mitä on, mutta oikeasti maalaaminen/piirtäminen on ehkä aina vähäksi aikaa helpottanut sitä raastavaa kipua tuolla jossain;

(laatu<3)

ikävästi lihava

Mä en jaksa nyt kirjoittaa joten saatte vähän kuvapäivitystä... halusitte tai ette. 
Häpeen varmaan silmät päästäni kun oon julkaissut tän tekstin, mutta siinähän häpeän. Tai voi tosin olla että oon hävennyt tän päivän häpeämis kiintiön jo täyteen, mutta voisin siitäkin kirjoittaa paremmin seuraavassa postauksessa.
Tänään on jokatapauksessa ollut ihan hyvä päivä verrattuna edellisiin! Siirsin poliajan perjantaille ja huomenna alkaa taas koulu... ei huvita, ei jaksa.

Mä en tarvitse mitään "voikun oot laiha" -kommentteja. 

En ole laiha. En vielä.

Sitäpaitsi ensimmäisessä kuvassa mun pahin pömppömaha häviää tonne pikselimössön sekaan ja toisessa jalkojen asento piilottaa kriittisimmät selluliittivarastot. Ja niin kuten huomaatte, silti ne on valtavat ja valkoiset.

On muuten ihanaa että mun perse on 50 metriä leveä ja solikset olemattomat, en varmaan IKINÄ tuu lähtemään minnekkään toi mekko päällä. amen.

(ps rakastakaa muokkauksia<3)

Mulla on uusi tavoitepaino. 
46 kg, koska 45 olisi liian vähän ja 47 liian paljon. 

pidä kii uskostasi ihmisiin, mut joku sutkin vielä käännyttää

Tää kuulostaa nyt tietenkin ihan sekopäiseltä, mutta koko viime viikko on kadonnut. On kun sitä ei olis tapahtunutkaan, en muista selvästi missä oon ollut tai mitä oon tehnyt. Tiiän että tiistaina olin polilla, tyhjää, tyhjää. Ainiin ja kävin elokuvissa katsomassa war horsen, lompakossa on lippu. Perjantain kuitenkin muistan, yllättävänkin selvästi, The Sounds.

Sen päivänhän piti olla täydellinen, minkään ei pitänyt pilata sitä ja kuitenkin kaikki meni enemmän päin helvettiä kuin on edes mahdollista ? 

Äiti oli kipeä ja syötiin kiinalaista, mun maha turposi tietenkin paastoilun jälkeen ja näytin maitovalaalta mustassa pitsitopissa. Riitelin L:n kanssa koska teki vain mieli olla kamala, harmitti ja löin sitä. Ahdistuin. Mun ei olisi tehnyt edes mieli juoda, mutta kuvittelin sen jotenkin parantavan sitä kamalaa oloa. Ei se parantanut. Kännissä vain söin lisää, kukaan ei ollut kieltämässä enkä mä varmaan olisi ketään edes kuunnellut. Kaaduin lumihankeen ja näytin raiskatulta narkkarilta ennenkuin päästiin koko kaapelitehtaalle... Siellä lyöttäydyin neljän pojan seuraan... Tai V lyöttäytyi, tai ne lyöttäytyi meidän seuraan tai en mä ihan tarkkaan muista mitä siinä tapahtui. Muistan sanoneeni että näytän ihan raskaana olevalta ja jonkun tuhahtaneen "no et todellakaan näytä". Valehtelin niille mun nimen ja sanoin olevani merimies. Mustahiuksinen, pitkä poika oli lähempänä kuin tuntui mukavalta, mutta olin liian sekaisin välittääkseni. Muistan, että meri oli jään peitossa ja se sai mut sekoamaan entistä enemmän. Meillä ei ollut narikka rahaa, V heilui silmät kiinni ja mä pompin sinne tänne, itkin ja nauroin. Välillä käännyin pussaamaan V:tä. Koko neljän tunnin keikasta muistan kuulleeni ehkä neljä... tai viisi biisiä. Muistan korkealla katossa olleet kirkkaat valot ja jonkun kädet mun vyötäröllä. Muistan vetäneeni puoliksi sammuneen V:n miestenvessaan piiloon järjestyksen valvojaa ja kironneeni peilikuvaani.

Yritin huolehtia itkevästä V:stä ja kun se oli päässyt enemmän tai vähemmän turvallisesti taksiin lähdin odottamaan bussia. Annoinkin yövuorojen ajaa vain ohitse. Kävelin mäkkäriin, mutta rahat oli (0nneksi) loppu. Ipodista ei ollut akkua. Aivoissa löi tyhjää. Kauempana ihmisiä vaihtamassa baarista toiseen. Uteliaita katseita, takaisin bussipysäkille. En muista kauan istuin siellä tuijottamassa mustaa asvalttia, muttei kai sillä väliä. 

Lauantaina kaikesta huolimatta L:n äidin synttäreille. Oltiin myöhässä ja söin vain muutaman haarukallisen makeaa kakkua. Eihän sen olisi pitänyt koko päivää pilata, mutta asemalla kaikkien ihmisten edessä sain taas ihme ahdistuskohtauksen. En mä oikein tiedä mitä siinä tapahtui, en kai vain jaksanut pysyä enää kasassa. Pyörin hysteerisesti ympyrää, nauroin ja itkin vuorotellen niin että koko asema kaikui. L on varmasti jo täysin vakuuttunut tyttöystävänsä olevan mielipuoli :)
Kotona typerä vartalo tarvitsi lisää ruokaa. Eihän sille taaskaan riittänyt yhden päivän ahmiminen vaan sama jatkui tänään. 8 laksaa, puoli lasia vettä.

Enkä jaksaisi herätä huomenna, mutta herään kuitenkin ja herään ylihuomenna ja yliylihuomenna ja vielä monena päivänä senkin jälkeen.

Teitä lukijoita on jo yli 100... en tosiaan ymmärrä miten kukaan jaksaa lukea tällaista paskaa, mutta kiitos kuitenkin, kiitos kamalasti!<3 

Mun on pitänyt tehdä sellainen 'unelma'-postaus, muttei nyt oikein oo ollut fiilistä... Teen sen kuitenkin vielä jossain vaiheessa.

i used to be strong but it makes me weak

Mä vein psykalle mun pienen vaaleanpunaisen ruokapäiväkirjan johon mä kuulakärkikynällä oon merkannut huolellisellisesti jokaisen suuhun laitetun ja sieltä ylös tulleen asian, laskenut tarkkaan tulleet ja menneet kalorit. Se katsoi yhtä sivua, ei sanonut mitään. Ajatteli varmaan, että oon keksinyt ne päästäni koska miten voi syödä 300 kaloria, oksentaa. Ja seuraavana päivänä syödä 500 kaloria ja olla läski. Päivästä toiseen läski, syödä vähemmän, syödä enemmän, oksentaa ja olla läski. 
Musta tuntuu että tuolla käymisestä on enemmänkin haittaa kuin hyötyä. Mä oon tähän asti kertonut vain totuuden ja sillä samalla hetkellä kun mä sanon kaiken ääneen, se muuttuu todeksi. Mun pään sisällä olevat hirviöt karkaa ja mä itse, vapaaehtoisesti vapautan ne. Mitä enemmän mä puhun sitä enemmän mua ahdistaa. Eikai sen niin kuuluisi mennä ?

Eilen järjestin taas pienen... 'kohtauksen'. Se oli vahinko.
"Ota kunnon ruokaa, älä sitä leipää, ton takia ihmiset on läskejä." 
"Aa nii oon läski." 
"Noet mutta siihen toi johtaa." 
Leivässä on 70 kaloria, lämpimässä ruuassa 400.
Mä en ymmärrä. En ymmärrä. Sanoin äidllä että on hiljaa, mutta se vain puhui, sanoin uudelleen ja vielä uudelleen. Mun päässä alkoi pyöriä, en saanut sen puheesta enää selvää ja aloin kiljua.
Hakkasin leikkuulautaa veitsellä ja paiskoin tuoleja. Yritin päästä ulos, pelkkä t-paita päällä, pois. Lopulta äiti seisoi ulko-oven edessä ja mä istuin pimeässä huoneessani 'rauhoittumassa' kuin jälki-istunnossa. Niin minä, neiti melkein täysi-ikäinen. (nolottaa ihan kirjoittaa tätä)
Sinä yönä en jäänyt kotiin. Oli äidin syntymäpäivä ja mä pilasin taas kaiken.

Yksin olemisesta on tullut helvettiä. Kaikesta on tullut helvettiä.
Oksennan valkoistaleipää (koska valkoinenleipä on kiellettyä) ja maitorahkaa kunnes vessan puinen katto pyörii silmissä. 
Kuljetan veitsen tylppää puolta kaulalta solisluulle, musiikki soi kolmellakympillä, kukaan ei kuulisi vaikka räjäyttäisin pommin, mutta veitsi on täysin äänetön. Käsivartta pitkin valtimoiden päälle. Varovasti koskettaen, jälkeä jättämättä ja kuinka nopeasti kaikki voisikaan loppua siihen paikkaan. Kuinka pinkki matto värjäytyisi verestä kirkkaanpunaiseksi. Kuinka mä täyttyisin itsestäni, itsekkyydestäni, tähtipölystä.
L:lle viesti "Tuu tänne" ja se tulee. On hetken vähän lähempänä, mutta kokoajan liian kaukana. Mä en saa enää otetta ja se itkettää mua. Kukaan ei ymmärrä.
"Mä haluan vain sut... ilman sua mulla ei oo mitään" Älä enää ikinä sano niin.

Mä paastoan nyt perjantaihin asti jos olo vaikka vähän helpottaisi.  
Perjantaina on The Soundsin keikka♥, oon odottanut sitä niin kauan ja siitä tuleekin mahtavaa kunhan saan vähän alkoholia ihan vain varmistaakseni hauskan pidon...


Ei mulla nyt muuta. Anteeksi näin sekava ja lapsellinen postaus... Kaikki on vaan niin paljon huonommin kuin pitkään aikaan.

pullopostia kylpyammeessa

En oikeen tiiä mistä alottaisin... on tapahtunut niin paljon ja silti ei yhtään mitään.
Torstaina pikaonnea nestemäisessä muodossa, juomapelejä ja paljon aidon oloista naurua. Joku taisi repiä mut parvekkeelta ylös etten ihan kuudennesta kerroksesta alas tipahtaisi ja pian sen jälkeen sammuin puoleksi tunniksi vessaan oksennettuani pahanmakuista litkua posliinin huuhdottavaksi. Perjantai aamuna sama jatkui vaikkei vatsassa olisi ollut mitään oksennettavaa. Mulla ei varmasti koskaan oo ollut sellaista darraa, eikä kyllä tee mieli juomaan taas vähään aikaan vaikka mun hiihtoloma alkaakin vasta huomenna!

Psyka haluaa nähdä mun ruokapäiväkirjan huomenna enkä oikein tiedä veisinkö oikean vihkon vai suttaisin nopeasti jonkun vanhan paperinipun täyteen valheellisia aterioita, välipaloja ja numeroita.
Tuntuu että mitä enemmän Helmeä yritetään repiä pois musta, sitä kovemmin se tarraa kiinni. Säälin sitä kuin parkuvaa lasta ja eihän se haittaa jossen tänään syökkään kuin 500 kaloria. Normaaliahan se vain on käydä oksentamassa ravintolan vessassa pasta-aterian, päivän ainoan aterian jälkeen ja onhan se vähintäänkin vastuuntuntoista hölkätä illalla puolet kaikesta syömästään pois... ja kuluttaa toiset puolet kuntolaitteissa rehkimällä.
Ja yllätys yllätys kun mä tänään sovitin ginatricotissa vaaleanpunaista pitsipaitaa, tervehti mua peilistä hassusti esille kohonnut olkaluu. Hassua sinäänsä sillä en todellakaan koe laihtuneeni... päinvastoin.

Ainiin. Mun piti kertoa vielä vähän eilisen tapahtumista.

Olin syönyt koulussa 2 leipää (koulun leipä on siis mun kiellettyjen ruokien listalla) joten koska olin ollut alhaalla tauolla vasta 10 minuuttia päätin käydä vessassa nopealla tyhjennystuokiolla. Yksi mun luokkailainen kuitenkin tuli huutamaan mut takaisin hommiin ja vaikkei se onneksi huomannut mun oksentavan pelästyin ja tiuskaisin sille vihaisesti jotain takaisin. 
Ylhäällä sain sitten aiheettoman itkukohtauksen, rauhoituin "kyllä mä voin nää nyt hoitaa... ei tässä mitään". Uusi itkukohtaus heti perään. Tärisin, sydän hakkasi ja haukoin henkeä koska oli kuin joku olisi vetänyt muovipussin mun pään yli. Yksi opettaja vei mut toiseen huoneeseen istumaan, yritti rauhoitella, mutta se onnistui vasta vartin jälkeen. Ton loputtua olin hiestä märkä ja nyyhkyttelin koko kotimatkan, siis kyllä lähdin kotiin ja kaikki paikalla olleet luokkalaiset näki että olin itkenyt.
Noloa vai noloa ?

Kotona sain taas itkukohtauksen. Porukat oli lähteneet käymään mökillä, L:n piti tulla mutta sitäkin väsytti. Itkin, panikoin, olin ottamassa jääkaapista ruokaa mutta joku vetäisi mun käden pois, ton kohtauksen jälkeen olin liian voimaton lähtemään lenkille tai ylipäänsä tekemään mitään muuta kuin istumaan lattialle ja ottamaan jo niin tuntemattomaksi tulleen posliiniveitsen tärisevään käteeni. Yksi viilto, toinen, kolmas. Eikä se helpottanut oloa niinkuin ennen. Se vain ja ainoastaan sattui. 
Viiltäminen kuitenkin palautti mut takaisin jonkinlaiseen 'järkitilaan'. Istuin kaksi tuntia olohuoneessa silittäen rauhallisesti kujeltavaa marsua kunnes äiti lopulta tuli kotiin. 


Noniin se siitä, tänään mulle kuuluu kuitenkin jo vähän parempaa, kiitos mm. sugarin, tietämättäs piristät aina mun päivää :) 
Toivottavasti teille kuuluu hyvää ♥
ja anteeks kun oon taas ollut niin huonosti läsnä täällä.


ps.Ette varmaan arvaa mikä on mun lempi tv-sarja...
  

it will be shorts weather in 3 months

Ei tule ihan heti mieleen mitään mikä saisi mut yhtä vihaiseksi kuin "syö" ja "älä syö".
Yritän tässä vain miettiä äidin logiikkaa sille, että kupillinen mysliä kevytjogurtilla ja kaksipalaa ruisleipää on liikaa ? Etten mä tunnin spinningin jälkeen saisikaan ottaa kuin ruisleipää vaikka joku on raahannut kaupasta mun lempimysliä ? Eihän äiti voinut sitä tietää etten koko päivänä ollut syönyt kuin 200 grammaa wokkivihanneksia ja ohuen siivun kevytjäätelöä (~170kcal).

No mun mielestä on kuitenkiin epäreilua, että ensin hoetaan iät ja ajat "syö, syö, syö" ja sittenkun syön iltapalaa, niinkuin ei-syömishäiriö-ihmiset (?) multa tullaan melkeinpä nenän edestä ottamaan ruuat pois ?? Mitä siinä sitten pitäisi ajatella... kun vähemmästäkin menee sekaisin. Ehkä äiti pelkää vain että oksennan, valvon koko yön jumpaten tai turvonneesta mahasta ahdistuneena.
Jokatapauksessa hiivin äsken keittiöön, laitoin myslipaketin hupparin alle ja hiivin takaisin huoneeseeni. Ovelaa, eikö ? 
Nyt mua tosin huolestuttaa mitä teen tolle lähes tyhjälle myslipaketille... pakko kai huomenna ostaa uusi ja käydä vielä uudestaan suihkussa että saan oksentaa rauhassa. Hitto. Olisi ehkä sittenki pitänyt kuunnella äitiä.

Oon taas ollut pari päivää pois koulusta, ilman sen kummempaa syytä (liian laiska, ahdistunut, alinukkunut, työkyvytön)
Käynyt eilen salilla, tänään spinningissä.
Mulla tuli kamala paniikki kun tajusin, että ihan kohta on jo maaliskuu enkä mä ole muuta tehnyt kuin kasvattanut massaa, levinnyt joka suuntaan! Katsoin tänäänkin pyörän selästä mun reisiä, miten ne vaivalloisesti vyöryi eteenpän, suurina... niin, aivan liian suurina. Ja vaikka mä kuinka toivoin, että se olisi vain mun oman mielen harhaa, etten mä ehkä oikeasti olisikaan niin läski kuin miltä näytän... niin en mä sitä totuutta päässyt pakoon. Mun vaatekoko lähestyy uhkaavasti kolmekutosta vaikka vielä hetki sitten se oli 32.


Elämä ei nyt oikein osaa houkutella.