i used to be strong but it makes me weak

Mä vein psykalle mun pienen vaaleanpunaisen ruokapäiväkirjan johon mä kuulakärkikynällä oon merkannut huolellisellisesti jokaisen suuhun laitetun ja sieltä ylös tulleen asian, laskenut tarkkaan tulleet ja menneet kalorit. Se katsoi yhtä sivua, ei sanonut mitään. Ajatteli varmaan, että oon keksinyt ne päästäni koska miten voi syödä 300 kaloria, oksentaa. Ja seuraavana päivänä syödä 500 kaloria ja olla läski. Päivästä toiseen läski, syödä vähemmän, syödä enemmän, oksentaa ja olla läski. 
Musta tuntuu että tuolla käymisestä on enemmänkin haittaa kuin hyötyä. Mä oon tähän asti kertonut vain totuuden ja sillä samalla hetkellä kun mä sanon kaiken ääneen, se muuttuu todeksi. Mun pään sisällä olevat hirviöt karkaa ja mä itse, vapaaehtoisesti vapautan ne. Mitä enemmän mä puhun sitä enemmän mua ahdistaa. Eikai sen niin kuuluisi mennä ?

Eilen järjestin taas pienen... 'kohtauksen'. Se oli vahinko.
"Ota kunnon ruokaa, älä sitä leipää, ton takia ihmiset on läskejä." 
"Aa nii oon läski." 
"Noet mutta siihen toi johtaa." 
Leivässä on 70 kaloria, lämpimässä ruuassa 400.
Mä en ymmärrä. En ymmärrä. Sanoin äidllä että on hiljaa, mutta se vain puhui, sanoin uudelleen ja vielä uudelleen. Mun päässä alkoi pyöriä, en saanut sen puheesta enää selvää ja aloin kiljua.
Hakkasin leikkuulautaa veitsellä ja paiskoin tuoleja. Yritin päästä ulos, pelkkä t-paita päällä, pois. Lopulta äiti seisoi ulko-oven edessä ja mä istuin pimeässä huoneessani 'rauhoittumassa' kuin jälki-istunnossa. Niin minä, neiti melkein täysi-ikäinen. (nolottaa ihan kirjoittaa tätä)
Sinä yönä en jäänyt kotiin. Oli äidin syntymäpäivä ja mä pilasin taas kaiken.

Yksin olemisesta on tullut helvettiä. Kaikesta on tullut helvettiä.
Oksennan valkoistaleipää (koska valkoinenleipä on kiellettyä) ja maitorahkaa kunnes vessan puinen katto pyörii silmissä. 
Kuljetan veitsen tylppää puolta kaulalta solisluulle, musiikki soi kolmellakympillä, kukaan ei kuulisi vaikka räjäyttäisin pommin, mutta veitsi on täysin äänetön. Käsivartta pitkin valtimoiden päälle. Varovasti koskettaen, jälkeä jättämättä ja kuinka nopeasti kaikki voisikaan loppua siihen paikkaan. Kuinka pinkki matto värjäytyisi verestä kirkkaanpunaiseksi. Kuinka mä täyttyisin itsestäni, itsekkyydestäni, tähtipölystä.
L:lle viesti "Tuu tänne" ja se tulee. On hetken vähän lähempänä, mutta kokoajan liian kaukana. Mä en saa enää otetta ja se itkettää mua. Kukaan ei ymmärrä.
"Mä haluan vain sut... ilman sua mulla ei oo mitään" Älä enää ikinä sano niin.

Mä paastoan nyt perjantaihin asti jos olo vaikka vähän helpottaisi.  
Perjantaina on The Soundsin keikka♥, oon odottanut sitä niin kauan ja siitä tuleekin mahtavaa kunhan saan vähän alkoholia ihan vain varmistaakseni hauskan pidon...


Ei mulla nyt muuta. Anteeksi näin sekava ja lapsellinen postaus... Kaikki on vaan niin paljon huonommin kuin pitkään aikaan.