tiistai 25. lokakuuta 2011

mä en selittele. mä olen surkimus


Mun koko postailu-innostus on kadonnut sitä mukaa kun massaa on tullut kylkiluiden ympärille, käsivarsiin ja järkyttäviin reisiin. Vaaka on rikki ja mun edellinen paino on jostain kolmen kuukauden takaa kesältä. Loistavaa.
Motivaatio on tipotiessään ja mun asenne lähinnä "olen jo läski. olen jo hävinnyt. ihan sama". En ole lukenut teidän postauksia ennen tätä päivää, en ole käynyt treeneissä, en lenkillä, en ole juurikaan välittänyt muusta kuin siitä että saan ruokaa ruokaa ja ruokaa. Olen siis istunut sängyssä ja syönyt.


Kävin terveydenhoitajalla hakemassa poissaolo-lupaa ja siinä kun olin jo lähdössä tyytyväisenä paperi kourassa se kysyy 'Onko sulla kaikki muuten hyvin?' Se tuli kuin isku suoraan vatsaan, ilmat pihalle. 'en mä oikeen tiiä...' Sitten me puhuttiin vielä jotain. Kerroin hallitsemattomista raivokohtauksista, kerroin että mua ahdistaa...usein, on paha olla.


Nyt se sitten haluaa, että menen sinne tällä viikolla uudestaa tekemään jonkun lähetteen psyka-puolelle. Kai se nyt on ihan hyvä. Saisin muut ongelmat alta pois, tai ainakin saisin ne pienemmäksi esteeksi laihdutuksen eteen. En mä siis syömisongelmista ole menossa mitään sanomaan, en todellakaa. Tää on mun oma juttu, mun henkilökohtainen. Enkä mä ole vielä valmis päästämään ketään mun pieneen sairaaseen maailmaan, pelkään että ne vie sen pois.

perjantai 21. lokakuuta 2011

something new


Mun postaukset on päivästä toiseen (silloin kuin ylipäätään jaksan enää kirjoitella) pelkkää angstia, valitusta ja itsesääliä, mutta nyt siihen tulee muutos ! Ainakin vähäksi aikaa koska ketä kiinnostaa lukea tällaista säälittävää jatkuvaa jankutustu ja kitinää... siis oikeasti ?
Nyt mulla on ollut kaksi aika hyvää päivää putkeen, viime kertaa en edes muista. Syömiset on mennyt ihan tyydyttävästi (ikinä ei voi syödä liian vähän), oon tehnyt pitkästä aikaa päätöksiä vaikka ne koski lähinnä talvikenkien ostoa ja ostanut farkut välittämättä siitä miten suurilta mun reidet näyttää tai miten oksettavasti mun jenkkikset tursuaa yli. Mä suljin silmät siltä kaikelta, työnsin sen puolen pois ja kävelin kassalle.


 Ennenkaikkea, mulla on ollut hyvä olo. Mä olen hymyillyt aidosti iloisena! Ehkä syysloma tai shoppailu. Ehkä se, että oon jutellut L:n kanssa ja se tulee huomenna tänne ja musta tuntuu että kaikki voisi taas onnistua. Ehkä, ehkä... mulla on ripaus toivoa, varovaisia suunnitelmia, himmeää pilkettä silmäkulmassa. Mä jopa uskalsin ja värjäsin mun rakkaat punaiset hiukset tummansuklaan ruskeiksi. Tarvitsen muutoksia. Haluaisin syntyä uudelleen, tässä ja nyt. Mä olen pilannut niin monta asiaa. Mä haluan uuden alun.

nää kengät oli jostain perus andiamosta 79e.
 Olisin halunnut täydelliset syys/talvikengät (uggien lisäksi), mutta sellasia ei ainakaan tähän mennessä löytynyt niin tyydyn sitten näihin. Kuva muuten vääristää väriä. Ja miksi ne näyttää muutenkin niin tyhmiltä tässä.......

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

(:

Ihan okei nyt.

kaunis.

Ihan okei... Palautan keittiöveitsen nolona takaisin paikalleen ja vastaus on taas 'en tiedä'. Ne haluaa mut hoitoon, mutta mä en ole hullu eikä mulla ole ongelmaa.
Vain vähän sekaisin tästä kaikesta.

Ja tänään oli loppujen lopuksi ihan hyvä päivä. Huomennakin on.


tiistai 18. lokakuuta 2011

forgive me my weakness


Mä olen vaan niin helvetin väsynyt kaikkeen. Hajotan paikkoja kotona, poltan alusvaatteet nuotiossa ja jään istumaan junaradalle nauraen. Juna tuleekin toisesta suunnasta ja mä olen vielä elossa ?
Miten pienestä kaikki on kiinni, muutamasta sekunnista, hassusta hetkestä, naksahduksesta pään sisällä.


Mä en jaksa laihduttaa, mutta pelkään liikaa lihomista.
Jos mä haluan syödä pannukakkuja aamupalaksi ja suklaalevyn päivälliseksi ja kuusi litraa jäätelöä iltapalaksi, onko se muka niin kauheaa. 
Syön tai olen syömättä.
Raavin huoneen lattialla vatsaani ja itken marsuille kuka teistä huolehtii jos mä kuolen. Mitä mun nyt pitää tehdä. Mihin suuntaan mä jatkaisin kun kaikki tuntuu väärältä ?

maanantai 10. lokakuuta 2011

size 0, please



Viime postauksesta on liian kauan.
Mä olen niin turhautunut. Vaikka mä syön vähän, liikun (liian vähän) ja teen lihaskuntoa joka päivä tuntuu etten muuta kuin paisu ja paisu. Jään itkemään sovituskoppiin liian pitkäksi aikaa kun jenkkikset tursuvat 36 kokoisista farkuista, täydellisistä farkuista jotka vain mun ällöttävä kroppa saa näyttämään oksettavilta. Itken kotona kun 34 kokoisten korkeavyötäröisten shortsien vetuketju ei liu loppuun asti. Vittu. Mun vatsa. Mun kädet. Mun perse. Reidet. Jouduin ostamaan kokoa isommat rintsikatkin. Miksi ? Mitä mä teen väärin ? Mä teen kaiken oikein... miksei mikään onnistu.
en suostu ostamaan 38 kokoisia farkkuja oli ne sitten kuinka kapeaa mallia tahansa, ei onnistu. eieiieii.


L:n kanssa me nähtiin. Me oltiin normaalisti ja me sovittiin, että me yritetään koska kumpikaan ei voi elää ilman toista. Tai varmasti voi. Me ollaan joskus oltu onnellisia ihan yksinämme, oltaisiin varmasti vielä joskus... mutta helppoa se ei olisi.
Sitten eilen me taas riideltiin eikä olla puhuttu sen jälkeen. Onkohan tässäkään enää mitään järkeä ? Onko missään mitää järkeä ? Ei muuten helvetissä ole.

Ulkona sataa ja vaikka mä rakastan syksyä on hetkiä kun kaipaan kesää ja sitä kun sai vain maata nurmikolla ja antaa ajan valua viemäriin. Lopettaa ajatteleminen, unohtua ja olla olematta mitään. 

tiistai 4. lokakuuta 2011

unohduslääkkeitä

Jään suosiolla sänkyyn vaikka se on ehkä typerintä ikinä.
Nukun puoli kolmeen unohtaakseni, että maailma pyörii silti. Että ulkopuolella on vielä elämää, onnellisten ihmisten kasvoja ja puista putoilee melkein samoja lehtiä joilla me viime syksynä väritimme toisemme.
Mä en halua muistaa.


Syön noin 700 kcal,
(kaurapuuroa ja mehukeittoa, pad piew waan ja riisiä)
illalla rääkkään itseäni lihaskunnolla koska en halua mennä ulos edes juoksemaan. Jokainen paikka, jokainen asia, jokainen esine ja sana. Kaikki muistuttaa L:stä. 
L on poissa, mutta kuitenkin jokapaikassa ja se tekee mut hulluksi.

"Ette te voi lopullisesti erota... te vaan kuulutte yhteen"

2 vuotta ja sitten kaikki on ohi sekunnissa ?






voin epäonnistua kaikessa muussa


Eilen 500 ja tänään 670 kcal.
Mä olen onnistuja. Tästä päivästä lähtien ikuisuuteen. En enään ikinä anna itseni repsahtaa... en milloinkaan.
Kalorimäärien nostaminen oli paras idea pitkään aikaan! Mulla ei oikeasti ole nälkä, ei tee mieli ruokaa. Syön koska on pakko, koska ne vahtii mua. Syön koska muuten on vielä edessä se päivä kun tyhjennän tilinä lähikaupan kassalla ja oksennan loppuillan verta.
Ei kiitos.


Syömisiä lukuun ottamatta ei mikää tunnu menevän oikein. Teen kaiken väärin.
Äiti saa koulusta postia mun poissaoloista. Ne ei katso kauaa tällaista ja mun on pakko myöntää sille etten ole vieläkään varannut aikaa kuraattorilta... koulupsykologilta, tai mikä ikinä olikaan. En. Halua.


L:n kanssa meni poikki lauantaina ja kaikki on vielä niin epävarmaa. Vaikka me halataan, vaikka se silittää mun valuneesta meikista harmaata poskea, vaikka mä haluan kaiken olevan entisellään. En ole koskaan ollut näin epävarma. Se rakastaa mua.  Mä uskon, uskon eikä kukaan muu rakasta mua niin. Miten voisikaan? Ja mä rakastan sitä kaikella sillä mitä musta on jäljellä. Mutta kuitenkin pakkaan sen tavarat kasaan, ompelen lahjaksi saamani nallen ja suljen sen kassin pohajelle pimeään. Sattuu, sattuu niin helvetisti. Eihän tän näin kuuluisi mennä. Eihän kukaa mitään tällaista pyytänyt.
(Ja tuhannetta kertaa kuiskaan) miksi mä olen tällainen ?
Haluan muistaa kaiken veitsen jäljillä vatsalla.


Ps. Anteeksi, ihan hirveästi anteeksi etten ole kommentoinut teidän tekstejänne ... Mulla ei vaan yksinkertaisesti ole ollut voimia mihinkään, mun ajatukset on ollut viimepäivät täysin kadoksissa.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

?

510 kcal
(nektariini, 3 pientä ruisleipää, savulohisalaattia ja light siideri)


Se on niin outoa, vetää täysin sanattomaksi.




lauantai 1. lokakuuta 2011

love is always OUCH and comes with PAIN

700 kcal (2 ruisleipää, tomaattikeittoa, karjalanpiirakka ja kanasalaattia) Kulutettu 400 kcal.


Tulikeijun syntymäpäivä. Luen sen blogia ja haluaisin itkeä. Juurinyt haluaisin itkeä niin monesta syystä.
Tuntuu taas siltä kuin kaikki maailman seinät kaatuisivat mun päälle eikä mulla olisi aikaa väistää.


Mulla on petetty olo. Mä olen niin vihainen. Haluan huutaa ja juosta itseni hengiltä. Nyt.
Miksi mä oon näin kamalan heikko... vaikka mä yritän niin paljon. Vihaan sitä.

Onneksi mulla on ihania ystäviä. 
Parempia en voisi toivoakkaan.