voin epäonnistua kaikessa muussa

Eilen 500 ja tänään 670 kcal.
Mä olen onnistuja. Tästä päivästä lähtien ikuisuuteen. En enään ikinä anna itseni repsahtaa... en milloinkaan.
Kalorimäärien nostaminen oli paras idea pitkään aikaan! Mulla ei oikeasti ole nälkä, ei tee mieli ruokaa. Syön koska on pakko, koska ne vahtii mua. Syön koska muuten on vielä edessä se päivä kun tyhjennän tilinä lähikaupan kassalla ja oksennan loppuillan verta.
Ei kiitos.

Syömisiä lukuun ottamatta ei mikää tunnu menevän oikein. Teen kaiken väärin.
Äiti saa koulusta postia mun poissaoloista. Ne ei katso kauaa tällaista ja mun on pakko myöntää sille etten ole vieläkään varannut aikaa kuraattorilta... koulupsykologilta, tai mikä ikinä olikaan. En. Halua.

L:n kanssa meni poikki lauantaina ja kaikki on vielä niin epävarmaa. Vaikka me halataan, vaikka se silittää mun valuneesta meikista harmaata poskea, vaikka mä haluan kaiken olevan entisellään. En ole koskaan ollut näin epävarma. Se rakastaa mua.  Mä uskon, uskon eikä kukaan muu rakasta mua niin. Miten voisikaan? Ja mä rakastan sitä kaikella sillä mitä musta on jäljellä. Mutta kuitenkin pakkaan sen tavarat kasaan, ompelen lahjaksi saamani nallen ja suljen sen kassin pohajelle pimeään. Sattuu, sattuu niin helvetisti. Eihän tän näin kuuluisi mennä. Eihän kukaa mitään tällaista pyytänyt.
(Ja tuhannetta kertaa kuiskaan) miksi mä olen tällainen ?
Haluan muistaa kaiken veitsen jäljillä vatsalla.

Ps. Anteeksi, ihan hirveästi anteeksi etten ole kommentoinut teidän tekstejänne ... Mulla ei vaan yksinkertaisesti ole ollut voimia mihinkään, mun ajatukset on ollut viimepäivät täysin kadoksissa.