Mun rakas läppäri heitti henkensä ja postaan nytkin pikkusiskon koneella mikä on jotenki tosi epämiellyttävää. Mulla on ikävä mun omaa konetta! Jokatapauksessa anteeksi ihan älyttömästi, oon muutamia postauksia lukenut kännykällä, mutta se kommentoiminen on niin hankalaa tolla pikkunäytöllä (yritän aamulla lukea ja kommentoida jos saan käyttää tätä konetta).
Ootte silti tärkeitä vaikken nyt ookkaan ollut niin läsnä, älkää vielä jättäkö mua.
Lihavuus. Mustat pillit kiristää reisistä ja vetoketjua saa kiskoa kauhuissaan ylös, mun oli pakko kohdata vaaka, totuus. Se luku oli jotain kamalaa, hävettää, en oo aikoihin ollut näin iso! Vien aivan liikaa tilaa joka suunnasta, vaatteet puristaa, vältän kosketusta, tunnen itteni kaikkialla. Se luku oli lähempänä kuutta kuin viittä kymmentä, jotain kuvottavaa. Se luku määritti mut aivan uudelle tasolle ja kun ensiviikon tiistaina on poli-aikakin... mitä mä keksisin. Ainakin nestepaasto maanantaihin asti ja jos epäonnistun saan rangaistukseksi kärsiä läskinä sikana koko loppuelämäni. Amen.
Nyt haluaisin jäädä istumaan pimeään huoneeseen, lukita oven sisältä päin, kääriytyä suuriin villapuseroihin, itkeä kiljua hakata itseni hengiltä, jäädä sinne. Piiloon ihmisiltä, piiloon maailmalta. Piiloon itseltäni. Niin ettei kenenkään tarvitsisi nähdä mun rumuutta, suuruutta. Etten ottaisi sitä tilaa jota mulle ei oo tarkoitettu. Tilaa jota mun ahnas vartalo päivästä toiseen kahmii itselleen. Oksettava. Ja sanon tämän nyt suoraan sydämestä. OKSETTAVA.
Itkettää, suututtaa, pelottaa ja on enää niin vaikea löytää sitä häilyvää rajaa 'mun itseni' ja sh:n välillä... jos sellaista ylipäätään enää on.
ps. mulla olisi ollut tähän muutama omakuva mutten tietenkään saa niitä tuolta mun läppäriltä nyt.
