mä en tiedä mitään

Vielä haamut elämästä muistuttaa

ne eivät tiedä kuolleensa.

Ne väittää nousevansa vielä uudestaan

ne eivät tunne itseään.

Tuntuu hassulta kirjoittaa tänne pitkästä aikaa. Anteeks tällänen hullun pitkä tauko vaikka tuskin kovin moni tätä nyt niin innokkaasti lukee että olisi ylipäätään huomannut :)

Mulla on tavallaan mennyt ihan hyvin. 

Alotin maanantaina 4 viikon työharjottelun yhdessä kahvilassa, tän jälkeen aloitan ehkä kunnosta riippuen loman kuukauden etuajassa. Kaikki on vähän sekavaa nyt vaikka oonkin ollut ihan iloisella mielellä viime päivinä. 

Huomenna hoitoneuvottelu enkä tiedä mitä tapahtuu.

Mitä mä tässä nyt voisin kertoa. 

Kävin lauantaina vaa'alla. Se luku... mä en IKINÄ ole painanut niin paljon. En tajua... enhän mä oo syönyt mitenkään 'liikaa'. Mitä nyt juonut alkoholia kevään kunniaksi etelä-satamassa  vähän liian usein ja syönyt vähän enemmän makeaa uuden telkkarin edessä kuin yleensä. Ei sen pitäisi painoa ihan näin radikaalisti nostaa. Näytän ylipainoiselta maiovalaalta.

Vaa'an lukeman seurauksena mun lauantai päivästä tuli helvettiä. Kesti hetken sisäistää koko asiaa, mutta sitten liiottelematta itkin ainakin 3 tuntia putkeen. Lähetin L:n pois ja karjuin, huusin ja ähkin (en edes osaa kuvailla sitä ääntelyä) tyhjässä asunnossa. Raavin seiniä, lakanaa, itseäni ja hain keittiöstä liian tylsän veitsen. Eihän siinä ollut mitään järkeä, mutta yritin (sillä hetkellä) tosissani kaivaa valtimoni ulos. Toivoin vain, että verisuoneni räjähtäisivät pitkin seiniä ja pääsisin pois tästä kuvottavasta vartalosta. Nyt oon kuitenkin varmaan ihan tyytyväinen, että mun omat veitset oli jääneet kouluun ja tylsällä veitsellä 'tarpeeksi' syvälle viiltäminen sattui liikaa...

mun maha näyttää suunnilleen just tolta (:

En rehellisesti sanottuna tiedä miten mun pitäisi tästä nyt jatkaa. Jokaisessa vaihdoehdossa on jotain hyvää ja samalla jotain huonoa. 

Kuitenkin ainoa kysymys johon mä olen polilla osannut vastata hetkeäkään miettimättä on ollut "Voisitko sä kuvitella olevas tyytyväinen itsees ton painoisene?" öö... en todellakaan ?

Ainiin katsottiin sunnuntaina vanhoja kotivideoita. Siellä minä 7-vuotias mökötin kylpyhuoneessa selkä kaarella; 

"Mä oon läski!" 

"no kuinkas läski sä oot?"(isä) 

"LIIAN läski!!!" 

Toi nauratti kyllä, mutta oli aika hämmentävää...

Liebster blog

Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebsterpalkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikki blogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heillejättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikki blogilleen!

Sain tunnustuksen Annikalta, kiitos!

Viisi suosikkiblogiani joilla on alle 200 lukijaa:

Too sweet a life I have

Hopeauni

Sweet Dreams are made of this

Ja sade tippuu kasvoilleni kyynelteni sekaan ja se puhuu minulle vieraita sanoja

Vis ta vie

(+ Journey towards the goal vaikka tällä onkin melkein 200 lukijaa)

Olisin voinut laittaa tähän vaikka kaikki seuraamani blogit, mutta kuka vaan voi laittaa tätä eteenpäin jos haluaa/jaksaa (:

--------------------------------------------------------

Supernaturalissa sanottiin äsken "suola karkottaa demonit" 

Pitäisköhän kokeilla.

ps. Vastaan vasta huomenna teidän kommentteihin, oon liian väsynyt nyt. Mutta etukäteen kiitos valtavasti niistä jokaisesta, ootte ihania!<3

Kerro mulle jotain uutta tänään, sano ettei meitä ole

Kaikki mitä kirjotan tuntuu jotenkin pinnalliselta ja teeskennellyltä. Mua yksinkertaisesti nolottaa kirjottaa tänne aina miten huonosti mulla menee kun kaikilla muilla menee sata kertaa huonommin. (siksi mä poistin myös edellisen postauksen joka oli silkkaa itsemurhalla mässäilyä. Musta ei olisi kuitenkaan tekemään sitä joten mitä siitä turhia jauhamaan...)

En oo itekkään ihan perillä siitä mihin tää tilanne on viimeaikoina mennyt ja on ehkä parempi vain jättää jotain yksityiskohtia kirjoittamatta...

Tilanne on nyt suunnilleen tämä, että huomenna mulla on taas poli-aika vaikka kävin siellä viimeksi perjantaina (se ei tainnut  olla kovin vaakuuttunut mun "kyllä mä pärjään" kommenteista). Polin jälkeen käyn koululla kuraattorilla puhumassa mun loppu kevään opinnoista. Voi olla, että oon tän jakson tai mahdollisesti koko loppu kevään (mikä ei kyllä oo musta kovin hyvä ajatus) sairaslomalla. 'Saan' polilta ajan myös ravitsemusterapeutille, ateriasuunnitelmia (hassua, vähän turhauttavaakin kun en ole edes varma haluanko luopua Helmestä.) 

Mä olin aika valmis lähtemään osastolle kunnes mainitsin asiasta isälle joka nosti siitä kamalan metelin "etkai sä halua kuulua SIIHEN porukkaa??!!" Anteeks mutta mitä... mihin porukkaan ? Isähän itse niin kiivaasti selitti miten ne järjestää mulle vaikka yksityiseltä käyntejä jossei tuolla polilla käynti auta... miten vakavasti mä tarvitsen apua ja sittenkun mä ehdotan jotain mahdollista hoitokeinoa josta oon kuullut vain ja ainoastaan hyviä kokemuksia niin en voi ottaa sitä vastaan koska muuten kuuluisin "SIIHEN porukkaan"... huoh, ei se mikään hullujen huone ole.

Viime aikoina... tää kaikki on jotenkin, ikään kuin, miten sen nyt sanoisi... noussut uudelle tasolle.

Koko viikon oon nukkunut valot päällä koska joka nurkka on täynnä hirviöitä (kyllä mä tavallaan tiedän että ainoa paikka missä ne on on mun oma pää). Itken koko ajan. Kaikkialla ja kaikesta. lapaluut tai reidet ei oo koskaan olleet näin kipeät raapimisesta.

Mua ei pitäisi ahdistaa L:n seurassa koska aina L on ollut se turvasatama jonka vieressä kaikki on vähän paremmin.

Tänä viikonloppuna oli L:n synttärit ja lauantaina meidän oli tarkoitus mennä leffaan ja shoppailemaan. Itkin koko bussimatkan keskustaan. Olisin halunnut hypätä pois kyydistä ja juosta takaisin kotiin, vaihtaa kiristävät farkut lökäreihin ja hautautua peittojen alle piiloon tätä maailmaa. Keskusta oli täynnä ihmisiä. Tuntui kuin kaikki olisi tuijottanut mua, mun pelästynyttä ilmettä ja valtavia reisiä (etenkin niitä... joo ihan varmasti kaikkia kiinnosti mun reidet.....) roikuin L:n hihassa ja jos ote hetkeksikin irtosi inahdin "odotaodotaodota!" Tärisin, liikuin jäykästi paikasta toiseen, sätkyttelin käsiä (en mä tiedä jotain pakkoliikkeitä vai...) ja pidättelin koko ajan kyyneleitä ja sitä mun sisältä kumpuavaa pakokauhuista kiljuntaa. Eihän se jäänyt L:ltäkään huomaamatta vaikka mä jotenkin uskoin pysyväni kasassa, mä halusin pysyä kasassa enkä pilata (taas) kaikkea. Päädyttiin sitten kuitenkin vain ostamaan leffa ja mentiin kotiin katsomaan se. Jes hyvä minä, iso tyttö.

Kotona kun sain löysät vaatteet päälle ja pääsin L:n kainaloon se ties kuinka kauan kestänyt ahdistus katosi hetkeksi. Pimeys ei ollut enää niin pelottavaa eikä ruokaa tarvinutkaan käydä oksentamassa.

Viikonloppu kesti kuitenkin liian vähän aikaa. Huomenna on maanantai. Mä en mene kouluun, mutta pelottaa silti. En haluaisi liikkua yhtään minnekkään tästä talosta. Ahdistaa kun kaverit soittelee "Milloin nähään?:)" kutsuu 18-synttäribileisiin ja muuta. Mä en jaksaisi tehdä yhtään mitään paitsi kuolla

Jostain syystä maailma on maalautunut hämäräksi labyrintiksi. Labyrintiksi joka on täynnä terävä hampaisia hirviöitä ja kanin koloja joihin saattaa huolimattomuuttaan pudota. Labyrintiksi joka on lähes mahdoton päästä hyväksytysti läpi.

Mun on ollut pakko löytää joku keino purkaa tätä ahdistusta muutenkin kuin viiltämällä tai raivoamalla ympäri kyliä tai yksinkertasesti tappamalla itseäni joten oon maalannut. Jotain 10 minuutin suttuja, öljyväreillä jotka kuivuu 4 päivää... siksi jälki on mitä on, mutta oikeasti maalaaminen/piirtäminen on ehkä aina vähäksi aikaa helpottanut sitä raastavaa kipua tuolla jossain;

(laatu<3)

ikävästi lihava

Mä en jaksa nyt kirjoittaa joten saatte vähän kuvapäivitystä... halusitte tai ette. 
Häpeen varmaan silmät päästäni kun oon julkaissut tän tekstin, mutta siinähän häpeän. Tai voi tosin olla että oon hävennyt tän päivän häpeämis kiintiön jo täyteen, mutta voisin siitäkin kirjoittaa paremmin seuraavassa postauksessa.
Tänään on jokatapauksessa ollut ihan hyvä päivä verrattuna edellisiin! Siirsin poliajan perjantaille ja huomenna alkaa taas koulu... ei huvita, ei jaksa.

Mä en tarvitse mitään "voikun oot laiha" -kommentteja. 

En ole laiha. En vielä.

Sitäpaitsi ensimmäisessä kuvassa mun pahin pömppömaha häviää tonne pikselimössön sekaan ja toisessa jalkojen asento piilottaa kriittisimmät selluliittivarastot. Ja niin kuten huomaatte, silti ne on valtavat ja valkoiset.

On muuten ihanaa että mun perse on 50 metriä leveä ja solikset olemattomat, en varmaan IKINÄ tuu lähtemään minnekkään toi mekko päällä. amen.

(ps rakastakaa muokkauksia<3)

Mulla on uusi tavoitepaino. 
46 kg, koska 45 olisi liian vähän ja 47 liian paljon. 

pidä kii uskostasi ihmisiin, mut joku sutkin vielä käännyttää

Tää kuulostaa nyt tietenkin ihan sekopäiseltä, mutta koko viime viikko on kadonnut. On kun sitä ei olis tapahtunutkaan, en muista selvästi missä oon ollut tai mitä oon tehnyt. Tiiän että tiistaina olin polilla, tyhjää, tyhjää. Ainiin ja kävin elokuvissa katsomassa war horsen, lompakossa on lippu. Perjantain kuitenkin muistan, yllättävänkin selvästi, The Sounds.

Sen päivänhän piti olla täydellinen, minkään ei pitänyt pilata sitä ja kuitenkin kaikki meni enemmän päin helvettiä kuin on edes mahdollista ? 

Äiti oli kipeä ja syötiin kiinalaista, mun maha turposi tietenkin paastoilun jälkeen ja näytin maitovalaalta mustassa pitsitopissa. Riitelin L:n kanssa koska teki vain mieli olla kamala, harmitti ja löin sitä. Ahdistuin. Mun ei olisi tehnyt edes mieli juoda, mutta kuvittelin sen jotenkin parantavan sitä kamalaa oloa. Ei se parantanut. Kännissä vain söin lisää, kukaan ei ollut kieltämässä enkä mä varmaan olisi ketään edes kuunnellut. Kaaduin lumihankeen ja näytin raiskatulta narkkarilta ennenkuin päästiin koko kaapelitehtaalle... Siellä lyöttäydyin neljän pojan seuraan... Tai V lyöttäytyi, tai ne lyöttäytyi meidän seuraan tai en mä ihan tarkkaan muista mitä siinä tapahtui. Muistan sanoneeni että näytän ihan raskaana olevalta ja jonkun tuhahtaneen "no et todellakaan näytä". Valehtelin niille mun nimen ja sanoin olevani merimies. Mustahiuksinen, pitkä poika oli lähempänä kuin tuntui mukavalta, mutta olin liian sekaisin välittääkseni. Muistan, että meri oli jään peitossa ja se sai mut sekoamaan entistä enemmän. Meillä ei ollut narikka rahaa, V heilui silmät kiinni ja mä pompin sinne tänne, itkin ja nauroin. Välillä käännyin pussaamaan V:tä. Koko neljän tunnin keikasta muistan kuulleeni ehkä neljä... tai viisi biisiä. Muistan korkealla katossa olleet kirkkaat valot ja jonkun kädet mun vyötäröllä. Muistan vetäneeni puoliksi sammuneen V:n miestenvessaan piiloon järjestyksen valvojaa ja kironneeni peilikuvaani.

Yritin huolehtia itkevästä V:stä ja kun se oli päässyt enemmän tai vähemmän turvallisesti taksiin lähdin odottamaan bussia. Annoinkin yövuorojen ajaa vain ohitse. Kävelin mäkkäriin, mutta rahat oli (0nneksi) loppu. Ipodista ei ollut akkua. Aivoissa löi tyhjää. Kauempana ihmisiä vaihtamassa baarista toiseen. Uteliaita katseita, takaisin bussipysäkille. En muista kauan istuin siellä tuijottamassa mustaa asvalttia, muttei kai sillä väliä. 

Lauantaina kaikesta huolimatta L:n äidin synttäreille. Oltiin myöhässä ja söin vain muutaman haarukallisen makeaa kakkua. Eihän sen olisi pitänyt koko päivää pilata, mutta asemalla kaikkien ihmisten edessä sain taas ihme ahdistuskohtauksen. En mä oikein tiedä mitä siinä tapahtui, en kai vain jaksanut pysyä enää kasassa. Pyörin hysteerisesti ympyrää, nauroin ja itkin vuorotellen niin että koko asema kaikui. L on varmasti jo täysin vakuuttunut tyttöystävänsä olevan mielipuoli :)
Kotona typerä vartalo tarvitsi lisää ruokaa. Eihän sille taaskaan riittänyt yhden päivän ahmiminen vaan sama jatkui tänään. 8 laksaa, puoli lasia vettä.

Enkä jaksaisi herätä huomenna, mutta herään kuitenkin ja herään ylihuomenna ja yliylihuomenna ja vielä monena päivänä senkin jälkeen.

Teitä lukijoita on jo yli 100... en tosiaan ymmärrä miten kukaan jaksaa lukea tällaista paskaa, mutta kiitos kuitenkin, kiitos kamalasti!<3 

Mun on pitänyt tehdä sellainen 'unelma'-postaus, muttei nyt oikein oo ollut fiilistä... Teen sen kuitenkin vielä jossain vaiheessa.