black n white

Sanon nyt heti alkuun, että tästä postauksesta tulee ihan kamala. Mun aivot jyskyttää ylikierroksilla (ruokahumala) enkä pysty ajattelemaan kovin...selvästi.

Mun piti paastota viikonloppu. Perjantai sujuikin, ei hyvin, mutta ilman ruokaa kyllä.
Koska satun olemaan varsin dramaattinen ja typerä ihminen (etenkin aliravittuna) työnsin L:n keskellä yötä ovesta pihalle ja viiden minuutin päästä kiipesin itse ikkunasta ulos, juoksin bussipysäkille pyjamassa ilman kenkiä, anteeksi ja et sä voi lähteä noin. Istuskelua lumisateessa, hypotermia? L:n reppuselässä takaisin kotiin... ikkunan kautta koska avaimet oli tietenkin sisällä. Ja mä vieläkin ihmettelen miten se jaksoi kantaa mut.

Lauantaina ei sujunut, ei hyvin, eikä ilman ruokaa.
Ruokakaupassa järjestin kohtauksen koska en oikeasti osannut ostaa ruokaa. Tai olisin mä varmaan osannut, mutta se oli ihan kamalaa. Pyörin puolituntia ympäri kauppaa nostellen asioita koriin ja vieden niitä sitten takaisin hyllyihin. Kotiin tyhjän ostoskassin kanssa. "No okei käyn yksin kaupassa ja sä lupaat syödä sitä mitä mä ostan." "joo...ei."

Mä melkeen alan suuttua tälle... ihan sama, sairaudelle vai? En mä ole sairas, mutta miksi tää on näin helvetin vaikeaa. Tää tekee musta ihan hölmön, mä olen kuin mikäkin avuton uhmaikänen, huomionkipeä kakara. Inhoan sitä ja kaikki inhoaa sitä.
Mentiin käymään L:n äidin luona. Ruokaa, ottakaa lisää ruokaa ja ruokaa ja vielä lisää ja lisää ja lisää! Ja kyllähän mä söin kiltisti ja jatkoin vielä kotona. Ja jatkoin oikeastaan tänkin päivän. Hienoa.
Huomenna en kuitenkaan syö. Käyn salilla enkä syö. Enkä syö tiistaina, enkä keskiviikkona. Mä en saa.

Noniin, mutta on mulla muutakin asiaa. En tiedä onko nää enemmän hyviä vai huonoja uutisia.
Juttelin tässä tänään riisivanukasta mussuttaessa äidin kanssa joka nyt lupasi lainata mulle rahaa sitä thaimaan matkaa varten. Siis, jos käyn koulussa! Mun tarvitsee vain herätä, mennä sinne, olla siellä, tulla pois. Helppoa? Ja sitten vietän kuukauden 'unelma'loman L:n kanssa? 

Tätä on ehkä vähän aikaista miettiä kun ei olla lippujakaan vielä varattu, mutta mä en kehtaa mennä sinne jos mua ei erota norsusta. Toiseksi miten mä selviän kuukauden ilman turvaruokia tai salia ja miten mä syön joka päivä jonkun hullun juhla-aterian jonka L:n mummi, täti, äiti siellä valmistaa... Tai miten mä olen syömättä kun asutaan kuitenkin varmaan suurin osa siitä lomasta jossain L:n sukulaisen luona ja thai-kulttuurissa ruoka on niin ihmeen tärkeä asia.

Okei ehkä mä murehdin siitä sitten lähempänä ja keskityn nyt painamaan 50 kiloa (ja käymään koulussa)
Ja kyllä mä sinne Pariisiinkin vielä tänä vuonna menen (:

I ♥ Paris

Eilinen ei ihan mennyt pelkillä viinirypäleillä.
Heräsin, taino en herännyt koska en nukkunutkaan koko yönä, mutta nousin kuudelta aamulla ja lähdin salille. 40 minuuttia juoksumattoa ja 30 minuuttia lihaksia. Kymmeneksi kouluun.
Koulun jälkeen söin niitä viinirypäleitä n. 400 kcal, miten niistä tulikaan niin paljon ?
Se olisi riittänyt hyvin, mutta kun olin kuudelta illalla menossa jo nukkumaan äiti tulee vihaisena huoneeseen ja käskee syödä. "En mä tarvitse energiaa nukkumiseen" "TULET NYT SYÖMÄÄN" okei okei... Söin sellaista pad prio waania (siinä on kanaa, kurkkua, porkkanaa, paprikaa, sipulia ja cashew-pähkinöitä sellaisessa makeahkossa kastikkeessa ja se on taivaallisen hyvää!) ja vähän riisiä.
Kalorit eilen 700 ja salilla kulutin varmaan ne 6-700.  Silti mua ällötti, että söin tollasta kunnon ruokaa just ennenkuin menin nukkumaan ja niimpä otin 15 laksaa... Mä lupaan etten ota niitä enää. Ainakaan tässä kuussa.

Tänään en tiedä. Tuntui kamalalta herätä, kävellä jääkaupungin läpi kouluun. Olla siellä, murustella ruokalassa leipää suuhun ja kuunnella kun toiset puhuivat laihduttamisen eri tavoista. Mä hymyilin kun joku sanoi mulle jotain, vaikken edes kuunnellut. Luin matikan tunnilla teidän blogeja ja mietin mitä söisin kotona.
Tänään en oo kuitenkaan ajatellut pillereitä, viinaa tai terävän-terävää fileerausveistäni.
Oon ajatellut sitä että nään huomenna taas L:ää, että mun täytyy olla sille nätisti ja sitä thaimaan matkaa. Jos (ja luultavasti kun) en lähde sinne, niin lähden Pariisiin syksyllä kun täytän 18. Pariisin syksyyn. Suutelisin L:ää eiffel-tornin alla ja shoppailisin itseni onnelliseksi Haute Couturessa. Jäisin ehkä sinne. En tiedä. Mutta ennen sitä mun olisi oltava varma että voin huoletta ostaa I ♥ Paris -paidan kokoa xs. Ja sen silti olevan löysä.

Yksi poika mun entisestä lukiosta tuli äsken facebookissa kysymään kuulumisia, mulla kesti ikuisuus vastata. En olisi halunnut valehdella sille. Se poika joka oli lukioaikoina niin huolissaan mun syömisistä, istui mun vieressä psykologiassa ja tarjosi subway-patonkia, kieltäydyin. Silloin oli kaunista ja olin punapäinen ja olin pieni ja ulkona alkoi lämmetä eikä mikään ollut hyvin. "Ei tässä mitään erikoista :)" Juteltiin jostain... koulusta ja työstä ja "täytyy mennä, heippa" koska ahdistaa puhua. Koska kaikki on valetta. Anteeksi.

Oon syönyt nyt 340 kcal. En tiedä syönkö muuta, ei ole nälkä, ei tee mieli, ällöttää.
Jos ehtisin taas aamulla salille voisin uskaltaa lauantaina vaa'alle.

found myself in wonderland

Tuntuu hyvältä olla taas täällä. Anteeksi kun en oo kommentoinut ja vastaukset on tullut myöhässä, ei oo ollut aikaa enkä oo yksinkertasesti jaksanut koska koko elämä on nyt yhtä jaksamista.


Uusivuosi

Ei ollut kamalin, muttei nyt mitenkään erikoinen.
Oltiin ensin L:n kaverin JS:n luona, mutta lähdettiin ennen puolta yötä kotiin. Juna-asemalla 12 vuotiaat tytöt rakettien ja viinapullojen kanssa, matkamankassa britney spearssin vanhoja biisejä. Ensin halusin mennä ja huutaa kurkku suorana, heittää pullot junaraiteille ja raketit roskiin, mutta jäin vain tuijottamaan vierestä. Liian surullista.
Kotona juotiin vähän, sen verran että kahden kuukauden tauon jälkeen olin pienessä kännissä vuoden vaihtuessa. Makasin L:n päällä olohuoneen sohvalla näkemättä yhtään rakettia, ulkona oli kylmä ja pimeää, sisällä lämmintä ja turvallista.
L meni jo ennen kahta nukkumaan, jäin yksin keittiön lattialle juomaan baileyssia ja puhumaan peilikuvalle. Se oli melkein pelottavaa. Istuin siinä ainakin tunnin ja kerroin kaiken.
Kello 05.00 makaan huoneeni pinkillä matolla, pehmolelu pupua puristaen ja itken. Kävelen huoneen poikki, silitän lämmintä poskea, kuljetan sormia suurella kämmenellä, kuuntelen hiljaista hengitystä ja itken.
Itken, itken, itken. Mä olen niin tyhmä, muistakin aamulla, muista ja anna hänen mennä. 

Nyt on ollut ihan ihmeellistä.

Mun piti kirjoittaa jotain mitä en enää muista.

Itkin tänäänkin aamuruuhkassa, en jaksa mennä kouluun, en jaksa tulla kotiin, en jaksa syödä, en jaksa urheilla. Mutta mun on vaan pakko. Nyt mä en ihan oikeasti jaksa mitään ja oikeastaan... tainoei, en tiedä, mulle on ihan sama. Tekisi tosissaan mieli lopettaa koulu, lähteä pois, elää vaatimatonta elämää jossain kaukana, kaukana, missä vain, mutta mahdollisimman kaukana. Hassua sinäänsä, että mä olen melkein aina ajatellut kuinka kamala itsemurha olisi, että se olisi huijausta, itsekäs petkutus. Nyt mä mietin miten voisin tehdä sen, missä, milloin? Mistä mä saisin pillerit kenenkään tietämättä ? Mä en halua enää pelastusta. Vai haluanko ? En mä voi tosissani haluta kuolla, enhän ?

L ja sen perhe lähtee kesällä kuukaudeksi thaimaaseen, ne haluaa mut mukaan, ne on valmiita maksamaankin. Mutten mä kenenkään toisen rahoilla minnekkään voi lähteä ja mitä siitä tulisi ? Katastrofi ? Mä olen kävelevä katastrofi. Hahah. No enpäs.

Mutta olenko mä kesällä enää täällä, missä mä olen ? Jos olen miten mä kestän kuukauden ilman L:ää tai miten mä sanon mun vanhemille että lähden kuukaudeksi thaimaaseen elämään toisten rahoilla ja lupaan tulla elävänä takaisin. En mä tiedä. Ahdistaa. En mä voi lähteä, mutten mä halua jäädäkkään.

Sitten mä täytän 18 ja olen aikuinen enkä mä halua olla aikuinen, vastuullinen ihminen joka osaa pitää huolta itsestään ja muista. Mä en ole valmis. Mä en ole valmis yhtään mihinkään. hitto.

Eilen hain terveydenhoitajalta päänsärky lääkkeen. Samalla se kysyi sainko lähetteen sinne sh polille. "En saanut koska..." niin ja näin. Ja se lupasi etsiä paremman lääkärin ja mä olin liian liikuttunut sanoakseni "Älä". Liikuttunut siitä miten se tuntui oikeasti haluavan auttaa mua ja mun tekisi mieli mennä ja jutella sen kanssa. Ei mitään lääkäriä.

Niinja lupasin niitä kuvia niin tässä tulee pari.

Toinen on webillä noin viikko sitte ruokailun jälkeen... ja toinen kännykällä pari viikkoa sitte. Oon nyt ihan turvoksissa enkä jaksa muutenkaan ruveta ottamaan mitään tuoreempia kuvia niin toivottavasti nää kelpaa. Oon TODELLA ällöttävä. Tiedän.

Ja noi muokkaukset ♥

löysä paska.

Oon epärehellinen koska rajasin mm. järkyttävät polvet pois ja tossa ekassa toi asento saa mut näyttämään vähän kapeemmalta.

Mutta Eilen söin vain pienen palan kuivakakusta ja join teetä maidolla.

Tänään join tuoremehua, söin thaikku ruokaa ja palasia kuivakakusta. Otin laksoja, toivottavasti viimeistä kertaa...

Huomenna en syö mitään / syön viinirypäleitä jos menen salille.

Koulussa useampi kuin yksi kysyy "Etkö sä taaskaan syö mitään?" "Ai et syö tänäänkää?" Haen lautaselle keittoa ja järjestelen kurkun palaset salaattilautasella, hämmennän ja nostelen, mutta lopulta kaikki päätyy bioastiaan.

Ruoka tekee mut vain onnettomammaksi.

Kamala miten sekava postaus, mutta niin on kyllä mun ajatuksetkin.