i used to be strong but it makes me weak

Mä vein psykalle mun pienen vaaleanpunaisen ruokapäiväkirjan johon mä kuulakärkikynällä oon merkannut huolellisellisesti jokaisen suuhun laitetun ja sieltä ylös tulleen asian, laskenut tarkkaan tulleet ja menneet kalorit. Se katsoi yhtä sivua, ei sanonut mitään. Ajatteli varmaan, että oon keksinyt ne päästäni koska miten voi syödä 300 kaloria, oksentaa. Ja seuraavana päivänä syödä 500 kaloria ja olla läski. Päivästä toiseen läski, syödä vähemmän, syödä enemmän, oksentaa ja olla läski. 
Musta tuntuu että tuolla käymisestä on enemmänkin haittaa kuin hyötyä. Mä oon tähän asti kertonut vain totuuden ja sillä samalla hetkellä kun mä sanon kaiken ääneen, se muuttuu todeksi. Mun pään sisällä olevat hirviöt karkaa ja mä itse, vapaaehtoisesti vapautan ne. Mitä enemmän mä puhun sitä enemmän mua ahdistaa. Eikai sen niin kuuluisi mennä ?

Eilen järjestin taas pienen... 'kohtauksen'. Se oli vahinko.
"Ota kunnon ruokaa, älä sitä leipää, ton takia ihmiset on läskejä." 
"Aa nii oon läski." 
"Noet mutta siihen toi johtaa." 
Leivässä on 70 kaloria, lämpimässä ruuassa 400.
Mä en ymmärrä. En ymmärrä. Sanoin äidllä että on hiljaa, mutta se vain puhui, sanoin uudelleen ja vielä uudelleen. Mun päässä alkoi pyöriä, en saanut sen puheesta enää selvää ja aloin kiljua.
Hakkasin leikkuulautaa veitsellä ja paiskoin tuoleja. Yritin päästä ulos, pelkkä t-paita päällä, pois. Lopulta äiti seisoi ulko-oven edessä ja mä istuin pimeässä huoneessani 'rauhoittumassa' kuin jälki-istunnossa. Niin minä, neiti melkein täysi-ikäinen. (nolottaa ihan kirjoittaa tätä)
Sinä yönä en jäänyt kotiin. Oli äidin syntymäpäivä ja mä pilasin taas kaiken.

Yksin olemisesta on tullut helvettiä. Kaikesta on tullut helvettiä.
Oksennan valkoistaleipää (koska valkoinenleipä on kiellettyä) ja maitorahkaa kunnes vessan puinen katto pyörii silmissä. 
Kuljetan veitsen tylppää puolta kaulalta solisluulle, musiikki soi kolmellakympillä, kukaan ei kuulisi vaikka räjäyttäisin pommin, mutta veitsi on täysin äänetön. Käsivartta pitkin valtimoiden päälle. Varovasti koskettaen, jälkeä jättämättä ja kuinka nopeasti kaikki voisikaan loppua siihen paikkaan. Kuinka pinkki matto värjäytyisi verestä kirkkaanpunaiseksi. Kuinka mä täyttyisin itsestäni, itsekkyydestäni, tähtipölystä.
L:lle viesti "Tuu tänne" ja se tulee. On hetken vähän lähempänä, mutta kokoajan liian kaukana. Mä en saa enää otetta ja se itkettää mua. Kukaan ei ymmärrä.
"Mä haluan vain sut... ilman sua mulla ei oo mitään" Älä enää ikinä sano niin.

Mä paastoan nyt perjantaihin asti jos olo vaikka vähän helpottaisi.  
Perjantaina on The Soundsin keikka♥, oon odottanut sitä niin kauan ja siitä tuleekin mahtavaa kunhan saan vähän alkoholia ihan vain varmistaakseni hauskan pidon...


Ei mulla nyt muuta. Anteeksi näin sekava ja lapsellinen postaus... Kaikki on vaan niin paljon huonommin kuin pitkään aikaan.

pullopostia kylpyammeessa

En oikeen tiiä mistä alottaisin... on tapahtunut niin paljon ja silti ei yhtään mitään.
Torstaina pikaonnea nestemäisessä muodossa, juomapelejä ja paljon aidon oloista naurua. Joku taisi repiä mut parvekkeelta ylös etten ihan kuudennesta kerroksesta alas tipahtaisi ja pian sen jälkeen sammuin puoleksi tunniksi vessaan oksennettuani pahanmakuista litkua posliinin huuhdottavaksi. Perjantai aamuna sama jatkui vaikkei vatsassa olisi ollut mitään oksennettavaa. Mulla ei varmasti koskaan oo ollut sellaista darraa, eikä kyllä tee mieli juomaan taas vähään aikaan vaikka mun hiihtoloma alkaakin vasta huomenna!

Psyka haluaa nähdä mun ruokapäiväkirjan huomenna enkä oikein tiedä veisinkö oikean vihkon vai suttaisin nopeasti jonkun vanhan paperinipun täyteen valheellisia aterioita, välipaloja ja numeroita.
Tuntuu että mitä enemmän Helmeä yritetään repiä pois musta, sitä kovemmin se tarraa kiinni. Säälin sitä kuin parkuvaa lasta ja eihän se haittaa jossen tänään syökkään kuin 500 kaloria. Normaaliahan se vain on käydä oksentamassa ravintolan vessassa pasta-aterian, päivän ainoan aterian jälkeen ja onhan se vähintäänkin vastuuntuntoista hölkätä illalla puolet kaikesta syömästään pois... ja kuluttaa toiset puolet kuntolaitteissa rehkimällä.
Ja yllätys yllätys kun mä tänään sovitin ginatricotissa vaaleanpunaista pitsipaitaa, tervehti mua peilistä hassusti esille kohonnut olkaluu. Hassua sinäänsä sillä en todellakaan koe laihtuneeni... päinvastoin.

Ainiin. Mun piti kertoa vielä vähän eilisen tapahtumista.

Olin syönyt koulussa 2 leipää (koulun leipä on siis mun kiellettyjen ruokien listalla) joten koska olin ollut alhaalla tauolla vasta 10 minuuttia päätin käydä vessassa nopealla tyhjennystuokiolla. Yksi mun luokkailainen kuitenkin tuli huutamaan mut takaisin hommiin ja vaikkei se onneksi huomannut mun oksentavan pelästyin ja tiuskaisin sille vihaisesti jotain takaisin. 
Ylhäällä sain sitten aiheettoman itkukohtauksen, rauhoituin "kyllä mä voin nää nyt hoitaa... ei tässä mitään". Uusi itkukohtaus heti perään. Tärisin, sydän hakkasi ja haukoin henkeä koska oli kuin joku olisi vetänyt muovipussin mun pään yli. Yksi opettaja vei mut toiseen huoneeseen istumaan, yritti rauhoitella, mutta se onnistui vasta vartin jälkeen. Ton loputtua olin hiestä märkä ja nyyhkyttelin koko kotimatkan, siis kyllä lähdin kotiin ja kaikki paikalla olleet luokkalaiset näki että olin itkenyt.
Noloa vai noloa ?

Kotona sain taas itkukohtauksen. Porukat oli lähteneet käymään mökillä, L:n piti tulla mutta sitäkin väsytti. Itkin, panikoin, olin ottamassa jääkaapista ruokaa mutta joku vetäisi mun käden pois, ton kohtauksen jälkeen olin liian voimaton lähtemään lenkille tai ylipäänsä tekemään mitään muuta kuin istumaan lattialle ja ottamaan jo niin tuntemattomaksi tulleen posliiniveitsen tärisevään käteeni. Yksi viilto, toinen, kolmas. Eikä se helpottanut oloa niinkuin ennen. Se vain ja ainoastaan sattui. 
Viiltäminen kuitenkin palautti mut takaisin jonkinlaiseen 'järkitilaan'. Istuin kaksi tuntia olohuoneessa silittäen rauhallisesti kujeltavaa marsua kunnes äiti lopulta tuli kotiin. 


Noniin se siitä, tänään mulle kuuluu kuitenkin jo vähän parempaa, kiitos mm. sugarin, tietämättäs piristät aina mun päivää :) 
Toivottavasti teille kuuluu hyvää ♥
ja anteeks kun oon taas ollut niin huonosti läsnä täällä.


ps.Ette varmaan arvaa mikä on mun lempi tv-sarja...
  

it will be shorts weather in 3 months

Ei tule ihan heti mieleen mitään mikä saisi mut yhtä vihaiseksi kuin "syö" ja "älä syö".
Yritän tässä vain miettiä äidin logiikkaa sille, että kupillinen mysliä kevytjogurtilla ja kaksipalaa ruisleipää on liikaa ? Etten mä tunnin spinningin jälkeen saisikaan ottaa kuin ruisleipää vaikka joku on raahannut kaupasta mun lempimysliä ? Eihän äiti voinut sitä tietää etten koko päivänä ollut syönyt kuin 200 grammaa wokkivihanneksia ja ohuen siivun kevytjäätelöä (~170kcal).

No mun mielestä on kuitenkiin epäreilua, että ensin hoetaan iät ja ajat "syö, syö, syö" ja sittenkun syön iltapalaa, niinkuin ei-syömishäiriö-ihmiset (?) multa tullaan melkeinpä nenän edestä ottamaan ruuat pois ?? Mitä siinä sitten pitäisi ajatella... kun vähemmästäkin menee sekaisin. Ehkä äiti pelkää vain että oksennan, valvon koko yön jumpaten tai turvonneesta mahasta ahdistuneena.
Jokatapauksessa hiivin äsken keittiöön, laitoin myslipaketin hupparin alle ja hiivin takaisin huoneeseeni. Ovelaa, eikö ? 
Nyt mua tosin huolestuttaa mitä teen tolle lähes tyhjälle myslipaketille... pakko kai huomenna ostaa uusi ja käydä vielä uudestaan suihkussa että saan oksentaa rauhassa. Hitto. Olisi ehkä sittenki pitänyt kuunnella äitiä.

Oon taas ollut pari päivää pois koulusta, ilman sen kummempaa syytä (liian laiska, ahdistunut, alinukkunut, työkyvytön)
Käynyt eilen salilla, tänään spinningissä.
Mulla tuli kamala paniikki kun tajusin, että ihan kohta on jo maaliskuu enkä mä ole muuta tehnyt kuin kasvattanut massaa, levinnyt joka suuntaan! Katsoin tänäänkin pyörän selästä mun reisiä, miten ne vaivalloisesti vyöryi eteenpän, suurina... niin, aivan liian suurina. Ja vaikka mä kuinka toivoin, että se olisi vain mun oman mielen harhaa, etten mä ehkä oikeasti olisikaan niin läski kuin miltä näytän... niin en mä sitä totuutta päässyt pakoon. Mun vaatekoko lähestyy uhkaavasti kolmekutosta vaikka vielä hetki sitten se oli 32.


Elämä ei nyt oikein osaa houkutella.

one lovely blog award with pics

1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.
2. Sen jälkeen kerro 7 random faktaa itsestäsi.
3. Anna awardi eteenpäin lempibloggaajille/ blogeille.


Kiitos how did it end up being like this.
Annan tän kaikille lukijoille jotka ei oo vielä tehnyt!


1. Mikään ei ehkä oo ihanampaa kuin pitkän talven loppuminen! Se kun lumet sulaa ja näkee ensimmäiset pilkahdukset kuivasta asvaltista, kevään ensimmäiset siniset ja keltaiset kukat takapihalle, sekun vähitellen muuttolinnut alkaa palailla suomeen ja voi vaihtaa talvivaatteet kevyempiin (en osaa ollenkaan pukeutua talvella...esim kaikki talvitakit on ihan kamalia), ilma alkaa vähitellen lämmetä, merestä sulaa jäät, ulkona pystyy taas hengittää. Viimeisiä rutistuksia koulussa ennen kaikkein parasta, kesälomaa!!<3

2.  Ehkä eniten mun vartalossa vihaan mun jalkoja. 
Ensiksi, tuntuu että ne on aina mustelmaiset, naarmuiset ja näppyläiset. 
Toiseksi, inhoan sitä kun istuu ja reidet leviää kolminkertaisiksi joten yritän aina etsiä jonkun tyynyn, kirjan tai laukun syliin peittämään leveyteni.
Kolmanneksi, mikaan ei ole yhtä yököttävää kuin se 'mandariini-iho' joka paljastuu kun reiden ihoa vähän puristaa. Se paljastaa mun ihon alla vellovat rasvaputoukset, mun epätäydellisyyden. Oksettavuuden.

3. Heikko itsetunto, mustasukkaisuus ja voimakkaat mielialanvaihtelut = ei hyvä yhdistelmä.

Saatan saada päättömiä raivareita yksinollessani, mutta pahimmat tulee yleensä L:n seurassa. Tiedän että tää on ihan sairasta, mutta mulla alkaa kiehua ja vaihdan heti kanavaa jos televisiossa tulee esim. alusvaate mainos, jos bussiin tulee nätti tyttö alan pälättää L:lle että se katsoisi mua eikä huomaisi sitä tyttöä, saatan keskustassa alkaa tivata "Miks sä tota katoit" "No oliko kaunis" plaaplaa "Mee iskemään vaa!!" vaikkei L olisi vilkaissut sinne päinkään, voitte sitten kuvitella esim elokuvien seksikohtaukset yms hauskaa. Joskus mun perättömät raivarit kestää seuraavaan aamuun asti, joko mökötän tai hajotan paikkoja, kiljun, haukun itseäni ja syytelen toisia.

4. Musta on tullut ihan kamala karkin kuluttaja... Ennen en syönyt karkkia juuri lainkaan, mutta nykyisin... irtokarkit on jotain hirvittävää. Jos mun tekee mieli karkkia, en todellakaan rauhoitu ennenkuin saan sitä ! Lähden vaikka bussilla keskellä yötä keskustan 24 hoo alepaan ostamaan irtokarkkeja jossei muu auta.
Myönnän, että alla oleva kuva on todistusaineistoa mun lauantain syömisistä.

5. Mun äiti, veli ja sisko on luonnostaan punapäitä. Mä olen omalta väriltäni blondi. 
Yritin 'kuulua joukkoon' ja olinkin aika pitkään punaisilla hiuksilla, rakastin niitä. Ne vain haalistuivat niin nopeasti kesällä auringossa ja kun mun hiukset on elämäntapojen takia muutenkin ihanasti kärsineet niin viikottainen värjäys olisi varmaan kaljuunnuttanut mut lopullisesti. Syksystä asti oon ollut taas tylsä brunette, mutta ehkä taas tänä keväänä...

6. Ihmiset taitaa luulla, että mun ja L:n suhde on täydellinen. Ollaan se pari joka on seurustellut kaikkein pisimpään, se pari jota ei voi erottaa mikään, se pari jota kaikki kadehtii, kaikki haluaa samallaisen suhteen kuin meillä. Tietäisivätpä vaan.
Moni mun kaveri toteaa usein millainen unelmapoikaystävä mulla on (totta) ja jos ollaan porukalla jossain L:n tai mun kavereiden kanssa niin en mä siinä kehtaa järjestää mitään kohtausta, hymyilen ja käyttäydyn nätisti, "katsokaa elämä on täydellistä!" 
No peruspilareiltaan meidän suhde onkin aika hyvässä kunnossa, ainut ongelma (ja suuri sellainen) onkin ehkä vain minä ja Helmeni.

kummituksia... Tää on ensimmäinen kerta kun "näätte" L:n.

 Ei sen pää oikeasti ole NOIN leveä, hymyilee vain :'D

7. Joku kevyempi tähän loppuun: Rakastan elokuvia! Katson televisiota aika harvoin, mutta mulla on kaappi täynnä dvd:itä, suurin osa vain kerran katsottuja (ekoleogistako?) Esim jos käyn elokuvissa katsomassa jonkun hyvän leffan mun on pakko saada se dvd:nä myöhemmin. Ostan myös tv-sarjat mielummin dvd:nä kun en ikinä muista/ehdi katsoa niitä telkkarista...

ei oma kuva.

Näitä oli kamalan vaikea keksiä ja mulla meni varmaan 4 tuntia tehdä tätä postausta...
Joten toivottavasti kelpasi ! .


Ps. Kiitos muutamalle uudelle lukijalle ! :)

turhapostaus

Mun kone toimii !! Välillä. Joskus se ei aukene ollenkaan tai sammuu 5 minuutin jälkeen, mutta nyt tää on pysynyt päällä jo yli tunnin.
No mutta The Soundsin keikkaan on 2 viikkoa!! 
hehe... tulkaa joku mun kanssa sinne kun näillä mun kavereila on huono toisenlainen musiikki maku eli joudun varmaan raahaamaan L:n tai mun siskon sinne pakko seuraks :) Mutten voi mennä sinne litistämään kaikkia eli pitää olla pienempi, edes vähän, ennen sitä.

Voisin sanoa jotain siitä tiistain poli-käynnistäkin ? 
No, äiti halusi tulla sinne mun kanssa koska "Jos ne haluaa kertoa mitä mä oon tehnyt väärin!" voi äiti...
Juteltiin ensin joku puoli tuntia yhdessä se lääkäri, mun tuleva työntekijä ja äiti joka selitti melkein koko sen ajan omia näkemyksiään. Sitten mun piti jäädä vielä puoleksi tunniksi sinne yksin niiden kanssa ja ne kyseli kaikkia aika normaaleja juttuja. Se lääkäri ehdotti jo mielialalääkkeitä, mutta alan nyt vaan käymään tuolla kerran viikossa ja mietin jotain lääkitystä myöhemmin jos siihen muka on tarvetta... en haluais mitään pillereitä tähän vielä. Sitäpaitsi ei mulla kai edes ole masennusta ? Tehdään niitä testejä ensiviikolla. 
Ainiin mun vanhemmatkin saa oman työntekijän jonka luona ne alkaa käymään. Tavallaan tää kaikki on tosi helpottavaa, että joku istuu siellä vain mua varten, mutta toisaalta... niin.

Mua vähän ihmetyttää ja suututtaa miten mulle ei tule nykyään edes huonoaomatuntoa valehtelusta tai melkein mistään, ei ole tullut pitkään aikaan. Ihan sama kenelle valehtelen, se on normaalia, se on toisten ja itseni suojelemista (niin mä uskottelen)


Ei mulla tässä oikeestaan muuta, ei oo tapahtunut mitään ihmeellistä mistä jaksaisin mainita. 
Ja oon itseasiassa aika ilonen tällähetkellä! Eilen en ollut enkä sitä ennen, mutta nyt olen ja se on kai tärkeintä! 
Osa syynä voi tietenkin olla se että äiti lupasi maksaa ton keikkalipun ja olin V:n kanssa vähän shoppailemassa vaikka kouluun ilmoitin olevani kuumeessa (pahoittelen surkeaa laatua.. järkkäristä akku vaihteeks loppu) :

huomatkaa mun lattialle levittely taito ja päätä huimaava väriskaala!

2 pitsitoppia Vila 17 e

silkkipaita joka on oikeesti 100% polyesteriä Vila 30 e

reikäneule Cubus 25 e

rakastan ehkä kaikkea missä on pitsiä...

essie kynsilakka sävy: mint candy apple Anttila 15 e

essie kynsilakka sävy: brooch the subject Anttila 15 e

essie kynsienhoitoaine<3 Anttila 16 e

rannekoru Bijour Brigitte 10 e

+ uusi ruokapäiväkirja tiimarista.

vihaan kauniita naisia

Voi tätä alemmuuskompleksi historian huipentumaa kun avaan facebookin ja huomaan muutaman ystävän, kaverin, no lähinnä nykyisin enää tutun uudet profiilikuvat. 
Miksi mä näytän aina ja ikuisesti vain tältä kun toiset kaunistuu ja aikuistuu silmissä. On täydellisiä, kaikin puolin. 
On ihan typerää ja sitäkin turhempaa vertailla itseään jatkuvasti toisiin sillä enhän mä tästä muutu vaikka kuinka kiemurtelisin kateudesta.

Noniin se siitä. Paitsi ettei ihan vielä. 
Oli ihanaa olla koko aamu yksin kotona, tein isoon kulhoon ison kasan hedelmäsalaattia, soittelin pianoa ja sotkin vähän kangasta siinä samalla. Tuntui kuin olisin ollut yksin tässä maailmassa. Vain minä (ja Helmeni kitisevänä pöydän alla), piano, ja ölyvärien ja tärpätin sekoittama mieli. Täydellinen aamu.
Pian puhelimen värinä kuitenkin herätti mut todellisuuteen enkä halunnut sanoa V:lle 'ei'. Äkkilähdöllä keskustaan. Hiukset suttuiselle poninhännälle, sulat korviin roikkumaan ja iso valkoinen neule läskien peitoksi. Mustat farkkulegginssit ja vielä korkkareiden värin mukaan valittu laukku. Vain vähän meikkiä ja tunsin itseni jopa ihan kivan näköiseksi... niin kunnes heti bussissa törmäsin miljoonaan itseäni kauniimpaan, laihempaan, paremmin pukeutuneeseen tyttöön ja pikainen vilkaisu ikkunan heijastumaan sai koko maailman huutamaan "ruma. ruma. ruma." 
Näytin hevoselta. Alienhevoselta !

Mulla on nyt uusi ruokapäiväkirja joka tulee olemaan täynnä pelkkiä onnistumisia, näin sunnittelen vaikka tänäänkin heti kun mun 'paasto' loppui niin johan olin keskustassa chai-lattea litkimässä ja cafe picnicistä otin juustopatonkia ja lisäksi vielä kinkku-juusto toastia "kun mulla on kamala nälkä hehe...", vähän irtokarkkeja ja jos vielä nuudeleita iltapalaksi. Oksensin 3 kertaa joten ei tässä mitään hätää.
Aamulla polille, sieltä lääkäriin, lääkäristä kouluun (enhaluaenhalua), Skinny Girl Diet ja uusi tehokas jumppaohjelma. Kyllä mustakin vielä kaunis tulee... tai edes vähemmän ruma jos niin voi sanoa. Tai ehkä tapahtuu ihme ja alankin rakastaa itsäni sellaisena kuin olen ? Tai ehkä ei.


Ps. Rakastan soittaa ;

mutta vain kun kukaan ei ole kotona vertailemassa mun ruostuneita taitoja pikkusiskoon (:

pää on kipeä sisältä pimeä, sattuu satuttaa

oli tylsää ja toi on muuten se neule josta joskus laitoin kuvan tänne.

Huomatkaa olenkin peikko, en keijukainen :)

Mua ärsyttää tulla tänne taas valittamaan kuinka hirveää mun elämä on. Itsehän mä siitä tällasta oon tehnyt.
Täytän tänä vuonna 18 ja mun tunne-elämä on 14 vuotiaan tasolla. Okei, ei nyt oikeasti. Mua vanhemmillakin voi olla hankalaa, muttakun... ei mulla. 
Mun elämän piti olla lähes täydellistä. Vanhemmat onnellisesti yhdessä, vie ja hakee vuorotellen pikkuveliä harrastuksiin, kuuntelee kun pikkusisko soittaa pianoa vuosi vuodelta kauniimmin, ihastelee mun maalauksia. Mun kaikki isovanhemmat on elossa ja ollaan ihan kohtalaisen varakkaitakin. Mulla oli ennen hevonen joka kuoli kaviokuumeeseen, nyt tyydyn pienempiin lemmikkeihin. Pääsin siihen lukioon johon koko yläasteen olin halunnut (lopetin sen kesken ja nyt oon jossain amiksessa) ja oon oikeestaan aina saanut kaiken mitä tarvin. En mä nyt sentään mikään lellitty kakara oo, muttei multa oikeestaan oo koskaan puuttunut mitään. Mulla on ihana poikaystävä ja rakastavia ystäviä (jotka kaikki tuntuu koko ajan katoavan kauemmaksi), mulla on iso oma huone jonka oon saanut itse sisustaa, kotonakin kaikki oli ihan hyvin ennenkuin mun päässä alkoi musteta.  

Nyt mua ei voisi vähempää kiinnostaa. Mun pitäisi olla koulussa, istun tässä ja katson mun toista marsua. Se on varmaan kipeä. Istuu häkin nurkassa karvat pystyssä ja tuijottaa mua.
Koulusta tuli ensimmäinen erotusvaroitus, joku sellainen. Mulla on liikaa poissaoloja. Ja miten mä voisin puolustella itteäni kun lämpimään sänkyyn, unimaailmaan jääminen on vaan niin paljon turvallisempaa kuin jääkylmän maailman kohtaaminen. Lääkärissä ne sanoo että mulla on oikeus olla väsynyt, mun pitää nyt vaan selvitä. MUTTA miten mä selittäisin sen koulussa, en mitenkään? En mä voi tätä noloanoloanoloa 'sairauttani' koko maailmalle ruveta julistamaan, käyttää sitä tyhmästi hyväkseni ja kerätä vielä vähän lisää sääliä. Oon saanut sitäkin jo ihan riittävästi. Antaa niiden luulla, että olen laiska lintsari, väliäkö sillä, ehkä mä sitten oikeasti olen. Tai ehkä mä vain suurentelen tätä ja annan itselleni luvan vajota syvälle itsesäälin rumaan valtakuntaan. En taida antaa edes vaihtoehtoa. Mun elämä ei vaan voi olla tällasta, mä en voi hyväksyä sitä, en voi ymmärtää. Helvetti. 

Se on kuin joku toinen käyttäisi mun vartaloa, mun suuta, mun aivoja. Laittaisi mut sanomaan vääriä asioita, valehtelemaan jokaisesta pikkuasiasta, pakottaisi mut koulun sijasta salille, juokse, juokse, juokse, kuole. Saisi mut ajattelemaan pahoja ajatuksia itsestäni, muista ihmisistä, kaikesta. 
Syyttäisin Helmeä jos voisin, mutta oikeasti sekin on mun vääristyneen mielen luomaa harhaa. Onhan se jo sairasta antaa sairaudelleen nimi, mutta eikö olekkin paljon helpompi syyttää toisia itsensä sijaa ? Syyttää sairautta jonka itse on itselleen vähitellen kehitellyt, "Se ei ole sun oma valinta", voi kyllä se taitaa olla. Mun mielen olisi pitänyt jo alussa pysyä lujempana. Nyt mä en enää jaksa taistella vastaan. Toisaalta en jaksaisi elää tän kanssa enää päivääkään, toisaalta mä ennemmin kuolisin kuin päästäisin irti. Ristiriitaistako.

Kamalasti päätöntä tekstiä ja oon varmaan jankuttanut näitä ihan samoja asioita monta kertaa aikasemminkin, mutta oli nyt ihan pakko purkaa edes osa näistä ajatuksista jonnekkin ja kun mä luulen että moni teistä ymmärtääkin paremmin kuin kukaan muu. 
Mutta jotain positiivista tähän väliin, paasto on sujunut. Eilen ½ desiä tuoremehua, pepsimaxia ja paljon vettä. Kulutin ainakin 800 kaloria luistelemassa ja salilla ! 
Tänään annoin itselleni luvan syödä puoli annosta bataattisosekeittoa = 90 kcal,(sehän on melkein pelkkää nestettä... leikisti) että jaksan tehdä salilla kunnon treenin. Join ton kanssa ison lasin vettä ja mun vatsa turposi kuin ilmapallo, olin yhtäkkiä ihan ähkytäynnä pikkumäärästä keittoa ja 'jouduin' oksentamaan. Ei voi olla enää naurettavampaa kuin oksentaa 90 kcal? 


No mutta lähden kohta sinne salille ja lupaan julkisesti mennä huomenna kouluun (kyllä lauantai koulua<3). 
Sieltä kun tulee kokoajan vaan enemmän ja enemmän rästejä mikä tarkoittaa myös enemmän ja enemmän stressiä. Pelkään että räjähdän vielä :'D

get used to it.

Oon sur-ke-a bloggaaja, mutta tällä kertaa mulla on siihen ihan hyvä syy.
Mun rakas läppäri heitti henkensä ja postaan nytkin pikkusiskon koneella mikä on jotenki tosi epämiellyttävää. Mulla on ikävä mun omaa konetta! Jokatapauksessa anteeksi ihan älyttömästi, oon  muutamia postauksia lukenut kännykällä, mutta se kommentoiminen on niin hankalaa tolla pikkunäytöllä (yritän aamulla lukea ja kommentoida jos saan käyttää tätä konetta).
Ootte silti tärkeitä vaikken nyt ookkaan ollut niin läsnä, älkää vielä jättäkö mua.

Lihavuus. Mustat pillit kiristää reisistä ja vetoketjua saa kiskoa kauhuissaan ylös, mun oli pakko kohdata vaaka, totuus. Se luku oli jotain kamalaa, hävettää, en oo aikoihin ollut näin iso! Vien aivan liikaa tilaa joka suunnasta, vaatteet puristaa, vältän kosketusta, tunnen itteni kaikkialla. Se luku oli lähempänä kuutta kuin viittä kymmentä, jotain kuvottavaa. Se luku määritti mut aivan uudelle tasolle ja kun ensiviikon tiistaina on poli-aikakin... mitä mä keksisin. Ainakin nestepaasto maanantaihin asti ja jos epäonnistun saan rangaistukseksi kärsiä läskinä sikana koko loppuelämäni. Amen.

Nyt haluaisin jäädä istumaan pimeään huoneeseen, lukita oven sisältä päin, kääriytyä suuriin villapuseroihin, itkeä kiljua hakata itseni hengiltä, jäädä sinne. Piiloon ihmisiltä, piiloon maailmalta. Piiloon itseltäni. Niin ettei kenenkään tarvitsisi nähdä mun rumuutta, suuruutta. Etten ottaisi sitä tilaa jota mulle ei oo tarkoitettu. Tilaa jota mun ahnas vartalo päivästä toiseen kahmii itselleen. Oksettava. Ja sanon tämän nyt suoraan sydämestä. OKSETTAVA.
Itkettää, suututtaa, pelottaa ja on enää niin vaikea löytää sitä häilyvää rajaa 'mun itseni' ja sh:n välillä... jos sellaista ylipäätään enää on.

ps. mulla olisi ollut tähän muutama omakuva mutten tietenkään saa niitä tuolta mun läppäriltä nyt.

im not letting go no no

Mun ajatukset harhailee ympäriinsä, taistelee sairauden ja tuntemattoman, ei, unohdetun välillä.
Yritin syödä 'normaalisti', sopivasti niinkuin ihan kuka tahansa. Se johti tietenkin ainoastaan ahmimiseen joten tuntui paremmalta olla syömättä mitään seuraavat kaksi päivää. Sitten tuli nälkä ja "syöminenhän on ihan okei, ei mikään iso juttu, mä vain teen tästä naurettavan shown. Nolo, itsekäs minä." Syö nyt ja syö vähän lisää.
Tää ei saa mennä näin, mulla on kamala ikävää turvallista ja tuttua. Huomenna alkaa uusi jakso, todella erilainen jakso. Mulla on paljon päiviä jotka alkaa klo 15 ja loppuu klo 22.30. Ihan mielettömän mahtavaa ! Herään, käyn ehkä salilla, kouluun, kotiin, eikä aikaa edes jää syömiselle (koulussa syöminen ei onnistu). Ei mahdollisuutta ahmimisellekkaan ? Voiko parempaa enää toivoa. Kyllä. Ei.

Ja jospa mä vasta sen poli-käynnin jälkeen miettisin uudelleen tätä koko asiaa. Julistaisin aselevon ja tulisin kauniimmaksi. Mulla ei rehellisesti ole mitään kiirettä päästää irti. Sitäpaitsi kun ;
pohje : liikaa
reisi : liikaa
perse : LIIKAA
vatsa : liikaa liikaa liikaa
rinnanympärys : liikaa
käsivarsi : liikaa !

L lähti äsken kotiin. Eroahdistus tai ehkä olen vain liian melodramaattinen, mutta yksin oleminen tuntuu pahemmalta kuin ennen. Liian tyhjältä ja jotenkin kovin rasittavalta.


Ainiin mua jäi häiritsemään mitä V sanoi, puhuttiin toistemme hyvistä ja huonoista puolista. 
"Sä vaikutat ulospäin sellaselta tosi tasapainoselta ja vahvalta, ettei tulis heti mieleen tulla **ttuilemaan, mutta sitteku sut tuntee niin sun ympärilläs onki aika heikko aura, että sua oiski ihan helppo satuttaa, että sä menisit rikki."
Olin myös esteettinen, mutta lyhyt pinnainen.


ps. http://www.iltasanomat.fi/viihde/hammentava-naky-mallin-vyotaro-vain-50-senttia/art-1288446998359.html

toisenlainen postaus

Kirjotin eilen piitkää postausta jossa oli paljon ajatuksia ja vähän asiaakin, mutta eiköhän mun viimeisiään vetelevä romukone hävittänyt kaiken. 
Tästä postauksesta tulee aika erilainen. Saatte paljon kuvia ja epäoleellista tietoa koska kirjottaminen ei nyt vaan suju.(kuvia saa isommaksi klikkaamalla ja noi piirustukset on melkeen kaikki mallista)

Mun ruokavalio koko tän viikon. Oon oksennellut milloin sattuu ja napsinut laksoja. Mikä mua riivaa ?

Joku selaili tänään mun luonnosvihkoa. Se on kuin päiväkirja, sitä ei todellakaan selailla ilman lupaa. Just tän takia.

Mun ranne puol vuotta(?) sitten kun olin raapinut sen pinnillä **skaks ja nyt. Toi väriero johtuu varmaan valaistuksesta...

Mulla on muuallakin kädessä ja nilkoissa rumia arpia ja reidessä lukee liian isolla FAT. Ja voin kertoa, että ne raivostuttaa ja hävettää mua ihan valtavasti! Nää ei varmaan ikinä häviä mun iholta.

L käski, että mun pitää kirjoittaa siitä tänne jotain kivaa :'D

Tuota noin... Kyllä te varmaan jo ootte saanut aika selvän käsityksen L:stä ?

Me oltiin seurusteltu noin puoli vuotta ennen mun sairastumista. Nyt L on yli puolitoista vuotta joutunut katselemaan kun mä olen enemmän tai vähemmän sekaisin. Enkä mä väitä ettei se olisi rikkonut meidän suhdetta, mutta kaikki se on myös vahvistanut sitä. Rehellisesti en oo varma missä olisin nyt, tai olisinko ollenkaan jos L olisi jossain vaiheessa vaan saanut tarpeekseen (mikä ei olis mikään ihme...) Musta se on aika hirveän kamalaa ja samalla niin tosi hienoa. 

L on mun henkilökohtainen supermies♥ ja mä olen maailman itsekkäin ihminen.

Toivottavasti tää postaus ei nyt ollut ihan järjetön... 

Mulla olisi kyllä paljon asiaa niin yritän pian taas kirjotella !