♥

Helmi on yhä matkalla, mutta Ann on kotona.
Se on täällä jäädäkseen.

En anna niiden enää eksyä. Rakastan vain ja niin me lopulta voitetaan rasvameri... yhdessä.

typerä tyttö, unohda jo

Tänään mä olen valtava.

Oon tänään syönyt n. 650 kcal (2 pientä ruisleipää kalkkunaleikkeellä, nektariini, jogurttia, chai-latte kevytmaitoon ja 2 karjalanpiirakkaa)
Ihan ok. Tein lihaskunnon ja juoksin Iran perässä pitkin keskustaa koko illan. Niin... en ollut taaskaan koulussa. En ole ollut koko viikkoon ja tiedän että olen surkea ja huono ja aiheutan itselleni näin vain enemmän ongelmia. Ahdistaa mennä sinne. Enkä edes tiedä miksi... Kaikki ihmiset on mukavia ja mulla on siellä ihania kavereita. Joku siinä vain on niin vaikeaa saada itsenä aamulla sängystä bussipysäkille ja vielä tunnin matkan päähän kouluun. Ehkä ensiviikolla...

Me istuttiin Iran kanssa robert's coffeen nurkkapöydässä ja puhuin ja puhuin Eräästä. En ymmärrä itseäni. Eikö mun jo pitäisi unohtaa. En ole nähny sitä melkein kahteen kuukauteen ja silti mä joka päivä istun tietokoneella ja tuijotan sen facebook-profiilia, toivon että se sanoisi jotain. Odotan, enkä saa sitä pois mun mielestä vaikka tiedän ettei meistä koskaan tulisi mitään. En kai edes haluaisi. Täysin mahdotonta. Se on L:n kaveri ja L on mun poikaystävä. Mä olen niin ällöttävä. Miksen mä vain antaisi olla, poistaisi sen numeron, poistaisin sen fb kavereista, poistaisin sen ajatuksista...

Ajattelin muuten että voisin alkaa syömään vähän enemmän. Siis tarkoitan että yrittäisin syödä yli 500 kaloria päivässä mutta kuitenkin alle 900 ja lisäisin liikuntaa paljonpaljonpaljon...

Jos sitten en olisi enää jatkuvasti vihainen ja nälkäinen eikä tulisi ahmimiskohtauksiakaan niin usein.

Ps. Onnistuin tänään kieltäytymään mun lempparikarkeista kun ajattelin teitä :)

rasvameri kaikkialla

Mä lupaan olla karkkilakossa jouluun saakka. Lupaako joku teistä yrittää mun kanssa ?

Mä lupaan. Enkä ole enää tällainen norsun kokoisilla evillä varustettu seitsemän meren ryhävalas..
Älkää sanoko mitään. Mä oikeasti on LIHAVA. Voin vielä todistaa sen kuvilla jos ette usko.

Syön ainakin seitsemän hevosen edestä ja lihon kuin joulukinkku viimeisillä elin viikoillaan.
Nyt tää saa loppua! Nyt tän täytyy loppua! Tää loppuu ja mä merkitsen taas ruokapäiväkirjaan (ja tänne) jokaisen suuhuni laittaman murusen. Mä en veny enää milliäkään. Mä laihdun laihdun laihdun laihdun.
Pelottaa että lipsahdan, pelottaa jokainen syömäni lusikallinen, pelottaa etten enää pystykkään lopettamaan. Pelottaa etten koskaan onnistu. Pelottaa että teen kaiken turhaan.

Missä mun itsekuri ? Missä mun motivaatio ja luottamus ? Missä mun Helmi missä mun Ann ? Mä en halua taas hävitä sille loputtomalle rasvamerelle. A p u a.

rumin

ruma ruma ruma ruma ruma ruma ruma ruma ruma rumempi...

Äiti ei enää anna mun syödä omassa huoneessa.
En voi heittää ruokaa roskiin = mun on syötävä. Syötävä kaikki mahdollisimman reippaasti, ahdistumatta kun muut katsovat vierestä.
Tuntuu, että olen viikonlopun aikana lihonut ainakin 20 kiloa ?? Mahdotonta. Mutta siltä musta vain tuntuu. Oma vika pikku sika.

Suuri Suurempi Minä.

L itkee ja mä lohdutan ja mietin voisiko se olla toisin päin. Pitäisikö sen olla.
Kun mä olen tarpeeksi hokenut, että "kaikki järjestyy, ei mitään hätää, kyllä se siitä, mä autan sua, mä rakastan sua" Tulee hiljaista. Hetken mä olen aloittamassa, mutta suljen suuni. Itsekäs.
Ei nyt tai me hukutaan molemmat.

i was scared to lose u

150 turhaakin turhempaa kaloria ja kaikki kulutettu pois.
Äiti kyselee ihan liikaa. Ole kiltti äläkä kysele... mä en halua valehdella, mun on vain pakko. Se pakottaa mua.

Siitä tytöstä meidän luokalta, olkoon hän vaikka Sofi, jolle jäin vahingossa kiinni oksentamisesta on tullut mulle nyt ihan tosi lyhyessä ajassa läheisempi kuin mitä mä ikinä olisin uskonut. On tosi typerää sanoa näin tai ylipäätänsä luokitella ihmisiä, mutta en yleensä tutustu Sofin kaltaisiin... Mä kai vähän pelkään niin vahvan oloisia, itsevarmoja ja kauniita ihmisiä. Siksi ihmettelinkin kun me juostiin koulusta metroasemalle saman sateenvarjon alla ja loikimme samojen vesilätäköiden yli kädet toistemme ympärillä. Mulla oli turvallinen olo.

Niin ja V tuli äsken puhumaan mulle. Arvatkaa kuinka iloiseksi se teki mut :) Mulla on ollut kauhea ikävä ja jotenkin ajattelin ettei sitä enää kiinnosta olla mun kanssa missään tekemisissä. Me sovittiin että nähdään tässä joku päivä... ehkä jo huomenna. Mua vain hävettää nähdä V koska olen läski. Tuntuu, että petän sen luottamuksen kun en ole laihtunut tarpeeksi.

Ihana biisi ja mä rakastan L:ää kauheasti ♥
Eilen kun sen bussi tuli ja lähdin yksin kävelemään takaisin kotiin L ottaakin mut kiinni
"Meenki vasta seuraavalla"
"Miks?"
"Haluun olla viel hetken sun kanssa"
Mulla on ihana poikaystävä. Mun pitää vain kertoa sille totuus. Kaikesta. Sitten me voidaan olla vielä onnellisempia. Sitten... Pian.

Tulipa muuten hmm... iloinen postaus vaihteeksi. Hyvä niin.

ja päivät kuvina albumeihin unohtuu

Will you tell me when the lights are fading
Cuz I can't see, I can't see no more
Will you tell me when the song stops playing
Cuz I can't hear, I can't hear no more

She said I don't know what you're living for
She said I don't know what you're living for at all
He said I don't know what you're living for
He said I don't know what you're living for at all

But I will run until my feet no longer run no more

And I will kiss until my lips no longer feel no more

And I will love until my heart it aches

And I will love until my heart it breaks

And I will love until there's nothing more to live for

Will you tell me when the fighting's over

Cos I can't take, I can't take no more

Will you tell me when the day is done

Cos I can't run, I can't run no more

She said I don't know what you did it for

She said I don't know what you did it for at all

He said I don't know what you did it for

He said I don't know what you did it for at all

Jokainen voi tulkita miten haluaa.

Miten vain koska en mäkään (taas vaihteeksi) oo ihan varma mistään. On ollut tosi hauskaa ja ihan kamalaa ja mä oon roikkunut illan vieraan pojan kainalossa, riidellyt L:n kanssa, sopinut hetken päästä ja riidellyt lisää. Oon huutanut pahaa oloa ja nauranut onnesta, ikävöinyt erästä jos toistakin ja miettinyt itseni ja muut taas järjiltä. Sunnuntain jälkeen oon syönyt helvetisti liikaa (huonoHUONO juttu!), mutten oksentanut kertaakaan (hyvä juttu?)!

Huomenna ja ylihuomenna paastoan/syön vain nektariineja. Ihan sama onko se järkevää, ihanihaaaansama! Mun on pakko. Oon ihan valtavan kokonen, oksettava, ällöttävä, en kestä mun suuruutta. Vien niin paljon tilaa, leviän jokaiseen ilmansuuntaan, hölskyen vyöryn paikasta toiseen ja ihmiset kattoo mua inhoten.

Oon sikasikasikasikasika!

Ps. Mä haluan tupakkaa.

Different one

450 kaloria tavan vuoksi.

Olisin pärjännyt ihan hyvin ilmankin... ei oo koko päivänä tehnyt mieli ruokaa. Leipää ja omena. Nektariini ja lightlimua. Tofua ja suklaamurukeksi. Miksi se tuntuu niin paljolta? Oksettaa.

Olin Rikun kanssa stadissa. Ihme kyllä... mua ei tänään oo ahdistanut juurikaan. Ehkä siksi ettei oo ollut aikaa ajatella. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että oli ihan hyvä päivä!
Käytiin sitten syömässä, join colalightia ja noukin Rikun annoksesta ne tofupalaset. Sille mun ei onneksi tarvinnut ruveta selittämään valheita miksi en ota mitään... se tietää. Paljonkin. 
Yritin löytää ittelleni sen ruokavaa'an koska äiti ei sitä mulle ole ostamassa vähään aikaan, mutta vähän vahingossa ostinkin tämän :

Toi maksoi vaan 10 e ja siellä oli paljon sellaisia 'kevyitäkin' reseptejä joita voisi joskus kokeilla. Tykkään kyllä tehdä ruokaa... toisille.  

Ajattelin ensi viikolla paastota ke-to ja sitten perjantaina tai lauantaina teen L:lle yllätyksenä jotain hyvää tuolta kirjasta. Se ansaitsee sen ja enemmän...

Huomenna RS:llä on kunnon bileet piiiitkästä aikaa!

Otan Iran mukaan, syön päivällä mahdollisimman vähän, ostan jotain light siideriä (Tai siis enhän mä niitä itse osta mutta..) ja sitten olen onnellinen, en ota vastuuta mistään. Unohdan vain kaiken eikä kukaan voi syyttää mua siitä. En edes mä itse.

Lauantai aamuna on kuitenkin treenit joihin mun on pakko jaksaa mennä ja niiden jälkeen mä lupasin L:n äidllle mennä käymään niillä. En siis varmaan ehdi kirjoitella kauheasti ennen sunnuntaita...

Mutta, toivottavasti teidän loppuviikosta tulee onnistunut! Olette kaikki ihania ♥

je suis ainsi égoïste

Mä melkein puhuin, mä melkein jäin kiinni.

MÄ OON NIIN IDIOOTTI!!! Oksensin koulun vessassa patonkia ja suklaamoussea enkä huomannut, että yksi meidän luokkalainen tyttö oli tullut sisään. Juuri se jonka katseen mä kaikkein vähiten olisin halunnut kohdata avatessani vessan oven naama kirkkaanpunaisena. "Jos sul on paha olo lähe himaa." "Noku ei mulla..." "Ei mulle kannata valehdella, nään sun silmistä." Mä sanoin sille, että mulla on vähän niinku ongelmia syömisen kanssa "Älä jooko kerro kellekkään...". Se arvasi bulimiaa. Ei bulimiaa, en mä oikein itekkään tiedä. Välttelin sitä tyttöä koko loppupäivän, pelkäsin kuollakseni että kohta kaikki katsovat mua oudosti, että se menee ja kertoo koko luokalle kuinka säälittävä mä olen.  Mutta ehkä se ei kertonut ?

Me puhuttiin äidin kanssa L:stä. Oon ollut niin omissa maailmoissani, hukkunut itsesääliini, että oon melkein unohtanut kuinka vaikeaa muillakin saattaa olla. L joka on aamu kuudesta ilta viiteen töissä, joka syö päivässä yhden sämpylän ja nuudelipussin, joka joutuu nyt isäpuolensa takia asumaan kavereiden nurkissa... jolle mä en muuta kuin murjota. Miten itsekäs mä olen ollutkaan. Miten mä edes kehtaan miettiä sellaista asiaa kuin "Miten kerron tästä L:lle" ??? En mä voi sille mitään ruveta selittämään! En ainakaan nyt kun sillä on jo ihan tarpeeksi omiakin ongelmia. Enkä mä osaa edes auttaa.

L:stä se keskustelu valui sitten jotenkin taas muhun, mun syömisiin. Äiti valitti etten syö edes 1500 kaloria päivässä. "Mistä sä sen tiedät?" "Noku en ikinä nää että sä syöt mitään!!" Hymyn häive, tyytyväisyys, ylpeys... "Syön koulussa aina niin paljo." Vale. Taas. Olisiko muka pitänyt sanoa: "Äiti mä syön noin 500 kaloria päivässä ja sekin on liikaa."
Tänään mä kuitenkin lipsautin liikaa. Ehkä se on hyvä ja ehkä mä tein sen vähän tarkoituksellakin.
Pyysin äitia ostamaan elintarvike vaa'an (meillä on vaan sellainen vanhavanhavanhahuono...) koska haluaisin alkaa leipoa kotona. Vale. Vale jota äiti ei uskonut. "...Sä haluat sen, että voit mitata sun ruokas. Sitten sä alat punnita kaikkia omenatkin! En osta." ...Sitten alkoi se jonka mä luulin loppuneen jo kauan sitte. Se alkoi kysellä kaikkea, kauheasti ja mä sanoin suoraan, että mua ahdistaa vähän syöminen ja mä haluan laihtua koska lihoin kesällä niin paljon (no se on melkein totta). "Se ei oo normaalia, että syöminen ahdistaa ja tohon pitää saada apua tai se voi mennä vakavammaksi!!" ...Jos se tietäisi, että mä olen ollut tässä tilanteessa joka on paljon pahempi kuin mitä mä annan kenellekkään ymmärtää melkein vuoden. Mutta se ei tiedä.

Nyt äiti kuienkin haluaa, että menen jonnekkin koulukuraattorille ja se aikoo kai soittaa sinne ja varmistaa, että olen käynyt. Mä. En. Halua. Mennä. 
Eikä tän näin pitänyt mennä... En mä halua mun syömisistä kenellekkään puhua. Se on se asia jonka mä haluan pitää vain itselläni, se johon mä en kaipaa muutosta. Se kaikki muu tässä on ongelmana ja L:lle mä pystyisin puhua kaikkein helpoiten, turvallisimmin, mutten voi ainakaan vielä. Ihan oikeasti... mua ällöttää. Oon ällöttävä.

Ainiin tajusin ehkä miksi oon aina koulun jälkeen niin väsynyt. Me seistään ja juostaan tauotta paikasta toiseen ne 5 tuntia jos on keittiötä! Ainakin siinä kuluttaa enemmän kun jossain pulpetissa nököttämällä (:
Ja vielä koska oon nyt merkannut kalorimäärät ylös tänne niin laitan tänäänkin.
Söin siis aamulla puuroa ja mehukeittoa noin 150 kcal ja sitten siellä koulussa patonkia ja suklaamoussea n. 500 kcal ? jotka oksensin.

 nadia esra ♥

Ps. Tulipa pitkä... jotenkin... ärsyttävää tai jotain ?

I'll be ok... just not today

Anteeks että mä kirjotan tänne tällasta paskaa ja valitan päivästä toiseen. En haluais, että te joudutte lukemaan siitä miten huonosti mulla menee ja miten mä olen lihava ja surkea. Haluaisin kirjoittaa kauniista asioista, nauttia syksystä ja kertoa miten mä laihdun ja olen onnellinen. Kiitos jokaiselle siellä ruudun takana, olette tärkeitä ♥

Taas vaihteeksi... mua pelottaa. Pelottaa, etten pysty pitämään näitä kulisseja kasassa enää kovin kauaa. 
Koulussa (jossa olin pitkästä aikaa koko päivän! Olkaa ylpeitä) istun suurimmaksi osaksi hiljaa sivussa ja olen tekstaavinani... ensin Bet huomauttelee mun poissaolevuudesta, yritän ryhdistäytyä. Sitten Sam ja Raita (okei en nyt jaksa keksiä parempia nimiä...) valittavat, että näytän surulliselta "Mikä sulla on? Toi on kamalaa kun oot noin surullisen näkönen! Hei älä näytä tolta." "Ähh anteeks... mua vaan väsyttää törkeesti." Mulla tulee niin paha olo kun ihmiset aidosti (tai epäaidosti, miten vaan) on huolissaan ja mä valehtelen reippaasti päin naamaa. UAAAAAH !!!
Sanonko vielä kerran, että olen o k s e t t a v a HYI.

Sitten ne alkaa puhua jostain anoreksiasta. Kuuntelen aluksi hiljaa vierestä, mutta en kestä miten ne puhuu siitä kun se olisi jotain niinkin ohimenevää kuin kuume tai nuha. Viisaana tyttönä mun on tietenkin pakko mennä sitten heittämään siihen väliin, että "Mun kaverilla on anoreksia, että toi ei oo kauheen kiva puheenaihe" Hyvä minä... oliko pakko. No enhän mä valehdellutkaan, Saatoin puhua Tulikeijusta. Puhuin Tulikeijusta. Ei mulla mitään anoreksiaa ole. Sam kertoo sairastaneensa sitä ennen. Katson sitä vähän aikaan silmiin yrittäen kai etsiä jotain, ei aavistustakaan mitä... mutta jotain. Jotain mitä en löydä, sitten lähden karkuun vessaan.

is it really so freakin' beautiful ? - yes ?

Asiaa ei paranna, että keittiötunnin jälkeen noukin kalakeitosta muutaman palan kalaa, jätän sämpylät rahkat ja kiisselit koskematta kun muut ovat jo ehtineet maistaa kaikkien keittoja ja ähkivät kylläisinä. Niin, paitsi Joutsen. Joutsen on poikkeus. Se kantaa keiton ilme värähtämättä roskikseen paperin ohuilla käsillään enkä mä voi olla vertaamatta omaa pullamössö vartaloani siihen. Miten pieni Joutsen onkaan, mitähän sen päässä mahtaa liikkua, miltä siitä tuntuu... Vai kuvittelenko mä vaan omiani.

Koulun jälkeen istun kotona ja tuijotan koko illan TV:tä. L:stä ei kuulu mitään, ihan sama.
Mutta mun on pakko päästä juttelemaan sille... tää ei voi jatkua näin, mä en pysty jatkamaan näin. Me ei pystytä jatkamaan jos mä ajattelen kokoajan vain itseäni ja typeriä ongelmiani.
Ehkä munkin olo helpottaa samalla, sen näkee sitten, mutta ainakin mä lupaan yrittää (:

Ainiin, söin tänään 520 kaloria.

Huomenna lupaan olla edes vähän parempi!!

just a little bit tired

Heräsin harmaaseen aamuun, pyyhin märät hiukset harmaaseen pyyhkeeseen ja vedin harmaita farkkuja paksuihin jalkoihin, mutta ne eivät menneetkään ylös asti. Miksi, miksei, mitä ??? Mä käytin niitä vielä kuukausi sitten, kolme kuukautta sitten ne olivat löysät. Nyt mä olen joko todella, todella päästänyt itseni levähtämään oksettavan järkyttäväksi tai sitten joku on pessyt ne farkut väärällä ohjelmalla. Mä niin rukoilen ton jälkimmäisen perään... Tää ei ole mahdollista. Vaa'alle mä en ole vieläkään uskaltanut, enkä taida uskaltaa... Pelkuri kun olen.

Tänään söin onneksi alle 500 kaloria (2 nektariinia, kanasalaatti, 4 luumua). Meidän RO tuli puhumaan mulle mun poissaoloista. Niitä on kuulemma liikaa eikä saisi tulla enää yhtäkään tai koulu alkaa ottamaan yhteyttä jonnekkin (esim minne?). Pyytelin anteeksi, sanoin olleeni kipeä ja häpesin aidosti. Sitten ajattelin niitä farkkuja ja lähdin koulusta taas kesken, etten vain joutuisi syömään muruakaan vadelmarahkaa, rouhesämpylöitä tai pinaattikeittoa. Mä olen ihan kamala.

Myöhemmin istuin L:n kanssa elokuvateatterin kahvilassa. Se puhui ja puhui, kertoi jotain mitä en puolen minuutin kuluttua enää muistanut. Hiplasin vain hiuksiani hymähdellen välillä, "joo... heh... niin... okei... joo...".  
Yhtäkkiä L lyö käden pöytään
"Mä en jaksa enää yrittää piristää sua!"
"Täh... Mitä? Mähän oon jo ihan piristyny"
"... Mä haluun et sä oot ilonen."
"Mut mähän oon ihan ilonen."
"Hei mä oon tuntenut sut kaks vuotta. Tiedän sust kaiken"
"...Lähetääkö? Mua vaan väsyttää nyt"
Me käveltiin käsikädessä asemalle. Vedin hupun päähän ja tsemppasin loppumatkan. Vilkutin hymyillen kun L nousi bussiinsa ja jäin pysäkille tuijottamaan vesisadetta, annoin omani ajaa ohi useammin kuin kerran. Mulla ei ollut kiire minnekkään, kukaan ei nähnyt mun kivusta vääristyneitä kasvoja ja mä taisin nauttia siitä. En tiedä enää mitään. Helvetti. Jos voisin piiloutua jokaiselta sekunnilta L:n turvalliseen kainaloon, jos kehtaisin vielä antaa kyynelten valua vapaasti, jos pystyisin kertomaan, jos haluaisin näyttää, jos olisin edes hiukan vahvempi. Jos edes jaksaisi yrittää.

Mä tiedän että olen oksettavan itsekäs pitäessäni L:ää tässä tilanteessa, mä olen iljettävä ja supersekava ja pyydän anteeksi.  Yritän (huonoin tuloksin) tässä vain kertoa miltä musta tuntuu.

So don't you cry tonight

Anteeks mulla on ollut tässä kamala tauko. Vaikka tuskin kukaan tätä blogia nyt niin innokkaasti seuraa, että olisi ylipäätään huomannut sitä.
Mä en vaan osaa nyt kirjoittaa, en saa näitä ajatuksia järjestykseen pääni sisällä... miten mä saisin ne kirjoitettua tähän tasaisiksi riveiksi niin, että joku saisi niistä jotain selvääkin ? En pysty.
Mua särkee päästä varpaisiin, mun vatsa on turvonnut palloksi menkoista, pepsimaxista ja kotona tehdyistä sämpylöistä.

Viimeviikolla oli hyviäkin hetkiä, niitä oli paljonkin. Mutta sitten joku tönäisi mut takaisin todellisuuteen. Todellisuuteen jota mä niin yritän paeta, juoksen päivä päivältä kauemmas. Turhaan. Ei mulla ole paikkaa minne juoksisin eikä kukaan pysty juoksemaan ikuisesti, se on varma.
Ja mä en ole kunnossa. Ja vaikka tiedän faktat, en myönnä niitä itselleni.
Mä haluan, että joku huomaa, että joku hyväksyy sen ja kertoo sen mullekkin. Auttaa mua. Mutta sitten en kuitenkaan.

Vaikka, ihan itsehän mä olen tän kaiken paskan aiheuttanut. Melkein. Ihan itsehän mä valehtelen kaikesta, kaikille. Melkein. Ja ihan itse mä joudun tästä kaikesta selviämään, loppuun asti... Melkein. Vittu mikä idiootti, ihan itse mä teen kaikesta niin hankalaa.

sorry i can't eat, i have an eating dosorder

Mä en tiedä mitä kirjoittaisin. Oon kyllästynyt itteeni, siihen etten muuta kuin valita ja ole tyytymätön kaikkeen.
Oon syönyt viikonloppuna kuin pieni porsas, liikaa. Yli 1000 kcal päivässä ja huomenna mun on ihan pakko mennä kouluun viikon tauon jälkeen. Tehdään ruokaa, tehdään tiistaina, tehdään keskiviikkona, tehdään jälkiruokaa enkä mä halua syödä ! Mitä mä sanon vai käynkö vessassa oksentamassa ? En halua, että tyypit alkaa miettiä miksen syö tai ylipäänsä kiinnittää siihen mitään huomiota. Mua pelottaa... tai jännittää niin paljon että itkettää. Mitähän helvettiä mun päässä liikkui kun vaihdoin ravintolakouluun ?? Mä en halua syödä siellä. En vaikka jättäisin kaikki muut päivän syömiset väliin. Muttakun mun pitää pysyä mun rutiineissa... Omenaa, tomaattikeittoa, ruisleipää. Mun on pakko. Tää on ihan oikeasti kamalaa, mutta kai mä selviän. Koska nyt on vain pakko.

Ettei tää nyt taas menisi pelkäksi kitinäksi niin ahh tätä syksyä ♥
Pimenevät raikkaat illat, yllättävät sadekuurot, puista putoilevat keltaiset ja oranssit lehdet, lämpimät vaatteet joihin voi huoletta piilottaa löysän vartalon ja ihan vain se tunne. Viime syksynä kaikki oli vielä niin... erilailla. Kai mä ikävöin sitä, kun kävelen pimeältä bussipysäkiltä kotiin ja palaan niihin aikoihin. Olen toivoton tapaus. 

It's hard to tell that the world we live in is either a reality or a dream . . .

Miten tässä nyt näin kävi

Kello on varttia vaille 9. Seison eteisessä hiekanvärinen takki päällä, laukku olalla, kynnet kirkkaanpunaisiksi lakattuina ja mietin kummat sopisivat paremmin, valkoiset vai mustat tennarit.
15 minuuttia... Ja seuraavaksi istunkin petaamattomalla sängyllä. Takki nurkassa, laukku tuolilla, kengät koskemattomana siistissä järjestyksessä eteisessä. En mennyt taaskaan. Enkä ole enää edes kipeä. Olen vain äärettömän laiska ja jostain syystä jälleen kerran ahdistunut.
Eilen mä ajattelin, että no on ihan ok mennä kouluun. Kolmen tunnin päivä, annan Betille (yksi ihana uusi luokkalainen) Angelina Jolien jonka sen pyynnöstä piirsin sille. Yhteen mennessä olen syönyt omenan. Menen Iran kanssa keskustaan shoppailemaan ja myöhemmin näen L:ää ja ehkä RS:ää. Olen vasta illalla kotona ja sitten syön tomaattikeiton.

Kello on 11. Söin melkein 3 tuntia sitten omenan ja mulla on jo kauhea nälkä mutten mä mitenkään voi tähän aikaan syödä. Jos syön nyt mulla on taas kohta nälkä ja sitten taas nälkä ja sitten taas nälkä ja syön ja syön ja syön ja olen lihava.
Enkä uskalla käydä vieläkään vaa'alla, mun pitäisi, mutta pelkään kuollakseni niitä numeroita.
Pelkään etten ole laihtunut, ehkä olenkin lihonut. 

Onneksi sain äsken opistolta viestin. Mun tanssitunnit alkaa sittenkin, lauantaisin kello 13 ♥ ...jotain järkeä tähän elämään.

arvaa mitä olet ihana

Mä tajusin (kyllä...nyt vasta), että te tytöt täällä olette ehkä ainoita jotka tunnette mut lähes täydellisesti, tarkoitan, että tunnette sen oikean minän, kaikkine typerine salaisuuksineni, ajatuksineni... Te tiedätte niin kauhean paljon.
Ette ehkä tiedä miltä näytän, ette tiedä mun nimeä, ette missä asun, ette tiedä juurikaan mun elämästä ennen SH:ta. Mutta tiedätte niin paljon enemmän kuin ne jotka tietävät kaiken muun. Tietävät kaiken pinnallisen.
Haluaisin sanoa kiitos, jokaiselle teistä henkilökohtaisesti, haluaisin halata teitä jokaista ja tuntea teidät, olla teidän ystäviä. Olette niin tärkeitä. Kiitos, kiitos paljon... Olette kaikki ihan mielettömän kauniita ja hyväsydämisiä ihmisiä. Kiitos.

Älkää nyt pitäkö mua ihan hulluna... Aloin ajatella tätä kun puhuin äsken muutaman mun luokkalaisen kanssa ja yhtäkkiä heräsin. Katsoin ruutua ja ihmettelin kuka sitä tekstiä kirjoittaa, en minä. Mun piti olla omaitseni, mitä mä oikein yritän saada esittämällä jotain toista ? Kaikenlisäksi... musta tuntuu että pari mun luokkalaista todella vihaa mua jo nyt. Yritän olla välittämättä, mutta kun en voi edes ajatella "No olen vain omaitseni" KUN EN OLE. Mä vedän jotain ihme roolia, mikä mua vaivaa ??? Miksi ?
Ja jos mä nyt yhtäkkiä alankin käyttäytyä erilailla, yritä vielä kerran olla omaitseni... mitä ne sitten ajattelevat ? Miettivät, että mitä mä oikein esitän... mitä mä yritän mielistellä ?
Hienoa, hienoa, erittäin hienosti toimittu taas.
Hyvä minä!

Mulla on niiin ikävä mun vanhoja ystäviä, silloin kun mulla ei ollut salaisuuksia. Silloin kun me jaettiin kirjaimellisesti kaikki, tiedettiin kaikki toisistamme... Me oltiin niin iloisia yhdessä, tehtiin typeriä asioita, puhuttiin kaikesta, selvittiin kaikesta ja se oli niin turvallista että pelotti.

Mulla on niin ikävä, että halkean ja kaikkein typerintä tässä on se, että luultavasti... ei mä olen varmaa... että nämä ystävät eivät kaipaa mua samallatavalla. Miksi mä jään aina roikkumaan kaikkeen, pelkään muutoksia, todella. Hyvä selitys myös sille, että olen ollut samassa parisuhteessa, ensimmäisessäni lähes 2 vuotta. Siinä parisuhteessa jonka alkaessa hukkasin, hylkäsin, mutten unohtanut muutamia erityisiä ihmisiä.
Hmm... mulla on nytkin paljon kavereita, ystäviäkin. Nään mun vanhoja ystäviä silloin tällöin. Silti... miksi musta tuntuu niin yksinäiseltä kokoajan ? Tavallaan haluaisin jakaa kaiken jonkun kanssa... Syömisongelmista tyttöjenjuttuihin... tavallaan.

Olisipa L täällä nyt, poikaystävä, paraskaveri, isoveli, kotisatama, suojelusenkeli... tai ei, ei suojelusenkeli. Tommy on suojelusenkeli, mun suojelusenkeli. Olenko mä koskaan maininnut tästä pojasta ? EN ?? No ettei tästä postauksesta tulisi niiiiin pitkä... kirjoitan siitä seuraavaan. Haluan kirjoittaa Tommysta, Tommylle, enkelilleni.

ps. kuuntelen surullista nostalgista musiikkia, katson valokuvia, vaivun itsesääliin ja olen supernolo.
Antakaa anteeksi...