je suis ainsi égoïste

Mä melkein puhuin, mä melkein jäin kiinni.

MÄ OON NIIN IDIOOTTI!!! Oksensin koulun vessassa patonkia ja suklaamoussea enkä huomannut, että yksi meidän luokkalainen tyttö oli tullut sisään. Juuri se jonka katseen mä kaikkein vähiten olisin halunnut kohdata avatessani vessan oven naama kirkkaanpunaisena. "Jos sul on paha olo lähe himaa." "Noku ei mulla..." "Ei mulle kannata valehdella, nään sun silmistä." Mä sanoin sille, että mulla on vähän niinku ongelmia syömisen kanssa "Älä jooko kerro kellekkään...". Se arvasi bulimiaa. Ei bulimiaa, en mä oikein itekkään tiedä. Välttelin sitä tyttöä koko loppupäivän, pelkäsin kuollakseni että kohta kaikki katsovat mua oudosti, että se menee ja kertoo koko luokalle kuinka säälittävä mä olen.  Mutta ehkä se ei kertonut ?

Me puhuttiin äidin kanssa L:stä. Oon ollut niin omissa maailmoissani, hukkunut itsesääliini, että oon melkein unohtanut kuinka vaikeaa muillakin saattaa olla. L joka on aamu kuudesta ilta viiteen töissä, joka syö päivässä yhden sämpylän ja nuudelipussin, joka joutuu nyt isäpuolensa takia asumaan kavereiden nurkissa... jolle mä en muuta kuin murjota. Miten itsekäs mä olen ollutkaan. Miten mä edes kehtaan miettiä sellaista asiaa kuin "Miten kerron tästä L:lle" ??? En mä voi sille mitään ruveta selittämään! En ainakaan nyt kun sillä on jo ihan tarpeeksi omiakin ongelmia. Enkä mä osaa edes auttaa.

L:stä se keskustelu valui sitten jotenkin taas muhun, mun syömisiin. Äiti valitti etten syö edes 1500 kaloria päivässä. "Mistä sä sen tiedät?" "Noku en ikinä nää että sä syöt mitään!!" Hymyn häive, tyytyväisyys, ylpeys... "Syön koulussa aina niin paljo." Vale. Taas. Olisiko muka pitänyt sanoa: "Äiti mä syön noin 500 kaloria päivässä ja sekin on liikaa."
Tänään mä kuitenkin lipsautin liikaa. Ehkä se on hyvä ja ehkä mä tein sen vähän tarkoituksellakin.
Pyysin äitia ostamaan elintarvike vaa'an (meillä on vaan sellainen vanhavanhavanhahuono...) koska haluaisin alkaa leipoa kotona. Vale. Vale jota äiti ei uskonut. "...Sä haluat sen, että voit mitata sun ruokas. Sitten sä alat punnita kaikkia omenatkin! En osta." ...Sitten alkoi se jonka mä luulin loppuneen jo kauan sitte. Se alkoi kysellä kaikkea, kauheasti ja mä sanoin suoraan, että mua ahdistaa vähän syöminen ja mä haluan laihtua koska lihoin kesällä niin paljon (no se on melkein totta). "Se ei oo normaalia, että syöminen ahdistaa ja tohon pitää saada apua tai se voi mennä vakavammaksi!!" ...Jos se tietäisi, että mä olen ollut tässä tilanteessa joka on paljon pahempi kuin mitä mä annan kenellekkään ymmärtää melkein vuoden. Mutta se ei tiedä.

Nyt äiti kuienkin haluaa, että menen jonnekkin koulukuraattorille ja se aikoo kai soittaa sinne ja varmistaa, että olen käynyt. Mä. En. Halua. Mennä. 
Eikä tän näin pitänyt mennä... En mä halua mun syömisistä kenellekkään puhua. Se on se asia jonka mä haluan pitää vain itselläni, se johon mä en kaipaa muutosta. Se kaikki muu tässä on ongelmana ja L:lle mä pystyisin puhua kaikkein helpoiten, turvallisimmin, mutten voi ainakaan vielä. Ihan oikeasti... mua ällöttää. Oon ällöttävä.

Ainiin tajusin ehkä miksi oon aina koulun jälkeen niin väsynyt. Me seistään ja juostaan tauotta paikasta toiseen ne 5 tuntia jos on keittiötä! Ainakin siinä kuluttaa enemmän kun jossain pulpetissa nököttämällä (:
Ja vielä koska oon nyt merkannut kalorimäärät ylös tänne niin laitan tänäänkin.
Söin siis aamulla puuroa ja mehukeittoa noin 150 kcal ja sitten siellä koulussa patonkia ja suklaamoussea n. 500 kcal ? jotka oksensin.

 nadia esra ♥

Ps. Tulipa pitkä... jotenkin... ärsyttävää tai jotain ?