arvaa mitä olet ihana

Mä tajusin (kyllä...nyt vasta), että te tytöt täällä olette ehkä ainoita jotka tunnette mut lähes täydellisesti, tarkoitan, että tunnette sen oikean minän, kaikkine typerine salaisuuksineni, ajatuksineni... Te tiedätte niin kauhean paljon.
Ette ehkä tiedä miltä näytän, ette tiedä mun nimeä, ette missä asun, ette tiedä juurikaan mun elämästä ennen SH:ta. Mutta tiedätte niin paljon enemmän kuin ne jotka tietävät kaiken muun. Tietävät kaiken pinnallisen.
Haluaisin sanoa kiitos, jokaiselle teistä henkilökohtaisesti, haluaisin halata teitä jokaista ja tuntea teidät, olla teidän ystäviä. Olette niin tärkeitä. Kiitos, kiitos paljon... Olette kaikki ihan mielettömän kauniita ja hyväsydämisiä ihmisiä. Kiitos.

Älkää nyt pitäkö mua ihan hulluna... Aloin ajatella tätä kun puhuin äsken muutaman mun luokkalaisen kanssa ja yhtäkkiä heräsin. Katsoin ruutua ja ihmettelin kuka sitä tekstiä kirjoittaa, en minä. Mun piti olla omaitseni, mitä mä oikein yritän saada esittämällä jotain toista ? Kaikenlisäksi... musta tuntuu että pari mun luokkalaista todella vihaa mua jo nyt. Yritän olla välittämättä, mutta kun en voi edes ajatella "No olen vain omaitseni" KUN EN OLE. Mä vedän jotain ihme roolia, mikä mua vaivaa ??? Miksi ?
Ja jos mä nyt yhtäkkiä alankin käyttäytyä erilailla, yritä vielä kerran olla omaitseni... mitä ne sitten ajattelevat ? Miettivät, että mitä mä oikein esitän... mitä mä yritän mielistellä ?
Hienoa, hienoa, erittäin hienosti toimittu taas.
Hyvä minä!

Mulla on niiin ikävä mun vanhoja ystäviä, silloin kun mulla ei ollut salaisuuksia. Silloin kun me jaettiin kirjaimellisesti kaikki, tiedettiin kaikki toisistamme... Me oltiin niin iloisia yhdessä, tehtiin typeriä asioita, puhuttiin kaikesta, selvittiin kaikesta ja se oli niin turvallista että pelotti.

Mulla on niin ikävä, että halkean ja kaikkein typerintä tässä on se, että luultavasti... ei mä olen varmaa... että nämä ystävät eivät kaipaa mua samallatavalla. Miksi mä jään aina roikkumaan kaikkeen, pelkään muutoksia, todella. Hyvä selitys myös sille, että olen ollut samassa parisuhteessa, ensimmäisessäni lähes 2 vuotta. Siinä parisuhteessa jonka alkaessa hukkasin, hylkäsin, mutten unohtanut muutamia erityisiä ihmisiä.
Hmm... mulla on nytkin paljon kavereita, ystäviäkin. Nään mun vanhoja ystäviä silloin tällöin. Silti... miksi musta tuntuu niin yksinäiseltä kokoajan ? Tavallaan haluaisin jakaa kaiken jonkun kanssa... Syömisongelmista tyttöjenjuttuihin... tavallaan.

Olisipa L täällä nyt, poikaystävä, paraskaveri, isoveli, kotisatama, suojelusenkeli... tai ei, ei suojelusenkeli. Tommy on suojelusenkeli, mun suojelusenkeli. Olenko mä koskaan maininnut tästä pojasta ? EN ?? No ettei tästä postauksesta tulisi niiiiin pitkä... kirjoitan siitä seuraavaan. Haluan kirjoittaa Tommysta, Tommylle, enkelilleni.

ps. kuuntelen surullista nostalgista musiikkia, katson valokuvia, vaivun itsesääliin ja olen supernolo.
Antakaa anteeksi...