stressi

Okei en paastonnut. Päätin sen jo eilen kun hiusshampoo haisi imelältä kirsikalta ja kylpyhuoneen kaakelit näyttivät vihreiltä enkä jaksanut varttiin nousta suihkun lattialta. Ajattelin, että yrittäisin tänään syödä ja saada tän kuumeen nyt ihan ensimmäisenä pois (viikko mennyt ja mittari näyttää vieläkin 38.5) mutta vaikka musta tuntuu, että oon syönyt paljon ja oon ihan kyllänen niin kun lasken tän päivän kalorit niitä onkin vaan 250.
Mä en pysty syömään. 

Äiti toi äsken hymyssä suin pikkusiskolle ja mulle fazerin suklaa-kalenterit... Laskin että jos yhdessä konvehdissa on n. 40 kcal niin viikossa ns. ylimääräsiä kaloreita tulee 280.
280 kaloria viikossa suklaasta onko se paljon, "lihonko mä niinkuin Liisa joka haukkasi väärää kakkua" ? (Saan selvästi vaikutteita Marya Hornbacherista...) EI NYT HALOO milloin musta tuli näin pikkutarkka?? Eilen illalla en saanut unta kun mietin miten omena pitää leikata jos sen haluaa tasaisesti kahteenkymmeneen palaan, sitten kolmeenkymmeneen, neljäänkymmeneen. Mä en pidä tästä.

Joulu stressaa, koulu stressaa, syöminen stressaa, kaikki stressaa. Voisipa aikaa kelata 23. päivään niin että kaikki asiat vaan järjestyisi itsestään...

Ps. hyvää eilistä 2-vuosipäivää L:lle ja mulle! ♥
PPs. kiitos muutama uusi lukija !

48 h

48 h paastoa ja se on ihan ok. Ihan ok muttei todellakaan tarpeeksi! Oli pakko syödä jotain että noi näkee ja otin jääkapista sitten vispipuuria (100g) ja raejuustoa (50g) yhteensä tuli 130 kaloria. Sinäänsä vähän, mutta sinäänsä mun nälän tunne oli jo ehtinyt kadota ja nyt kun mun typerä vatsa sai vähän se haluaa sinäänsä kaiken, kaiken ja kaiken. Nauran sille "Luuletko ansaitsevasi yhtään enempää hei ihrahyytelö?" Lallallaa... Jos vaan mitenkään pystyn, jatkan paastoa vielä huomisen.

Mua vähän ärsyttää kun kirjotan tänne nykyään pelkästään laihduttamiseen liittyvistä asioista, itsestäni. Tuntuu kuin oisin maailman itsekeskeisin pikkulehmä jonka pikkumaailmaan ei mahdu muuta kun minäminäminä ja
minun elämäni : laihdutus. Ei se ihan niin oo... ja toivon ettei kukaan oo saanut musta tällasta kuvaa.
Mulla on kyllä ystäviä jotka on mulle maailman parhaita, tärkeimpiä ja jotka ehkä joo varmaan tukisi mua asiassa kuin asiassa.
Mulla on poikaystävä joka on maailman uskomattomin, ihanin, epäitsekkäin ja komein ihminen maailmassa.
Mulla on äiti ja isä, sisko ja veli joita mä arvostan loputtomasti vaikkein kyllä sitä kovin taitavasti näytä. Arvostan varsinkin äitiä... sitä miten se jaksaa ja jaksaa eikä oo vieläkään luovuttanut mun suhteen.
Se on maailman paras Äiti.
Jotenkin en mä tiedä... kai mä oon vähän itsekeskeinen, aamulla ensimmäinen ajatus mun päässä on mitä mä syön tänään, miten mä onnistun välttämään syömisen ? Ja koko päivä on jotain suunnilleen samallaista. Oikeastaan en mä mieti paljon muuta kuin ruokaa ja se tässä niin sairasta onkin. Tuntuu että kaikki mun entisetkin ongelmat on kadonnut ja tiivistyneet tähän kalorienlaskemiseen, mittailuun, laskettuihin suupaloihin... Jos syön vähän kaikki on ihan hyvin, mulla ei oo mitään hätää vaikka koko maailma olisi räjähtämässä. Jos mä syön liika kaikki räjähtää käsiin, mitään ei voi pelastaa ja kaikki on vaan täydellisesti päin persettä.
Kyllä mä haluan laihtua... mun pitää laihtua. Mutta välillä mä haluaisin mun elämälle vähän muutakin sisältöä. Mä haluaisin kirjoittaa tänne siitä miten luin hyvän kirjan jossa ihmiset elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, siitä miten vietin kaupungilla ihanan päivän kavereiden kanssa shoppailtiin ja oltiin syömässä pikkukahvilassa (yleensä jos tämmönen päivä on ainoo asia mitä mä siitä kirjotan on se ruokailu osio) ja ehkä siitä miten bussikuski oli kerrankin hyvällä tuulella tai koulussa kaveri kertoi hauskan jutun... En mä tiedä aaaaaa, mutta haluaisin kirjottaa Joskus Jostain muusta kuin loputtomasta epäselvästä itsestäni jota en enää edes tunnista, jota ei ehkä ole edes kunnolla olemassa. Tiedän että saisin apua, mulle on monesti tarjottu sitä, mutta työnnän aina kaikki apua tarjoavat mahdollisimman kauas pois. Pelkään vaan niin kauheasti. Pelkään, että ne ottaa tän kokonaan pois. Pelkuri. Inhottava itsekäs... pelkuri.

Okei tulipas kiva tarina... jos vaivauduitte ylipäänsä lukemaan niin toivottavasti tajusitte pointin ? Mä allötän itseäni.

vihdoinkin sä tajuat -

Nautin siitä miten istun kolmeen peittoon ja villapuseroon kääriytyneenä jouluvalojen valaisemassa huoneessani ja vetelen katkoviivoja ruokapäiväkirjan tyhjille riveille. Aamulla ei mitään. Päivällä ei mitään. Iltapäivällä ei mitään... Äiti tulee kysymään mitä mä haluan kaupasta "hmm tomaattikeittoa." "Et sä voi syödä pelkkää tomaattikeittoa..." se mumisee kyllästyneenä ja lähtee. Kaupasta se soittaa ettei siellä ole kuin Violan tomaattivuohenjuusto-keittoa "Ei sitä... tuo raejuustoa." Äiti tuo ja mä vedän ylpeänä illankin kohdalle vinon katkoviivan sekoitellen haaleaa piparminttuteetä jonka jätän jokakerta juomatta.

Mulla ei ole nälkä, mulla on melkein hyvä olo lukuunottamatta nenässä vieläkin leijailevaa yskänlääkkeen hajua ja pään vihlomista. Lääkäri
(joka muuten puhui mulle kuin pikkulapselle ensimmäisellä neuvola-käynnillään...) määräsi sairaslomaa torstaihin asti ja mä suunnittelin 'neste'-paastoa torstaihin asti.
Joulukuun ensimmäiseen päivään asti.


- en mä itteäni tappaa aio.

lunta ja konvehteja

Oon ollut L:n kanssa nyt perjantaista asti eli oon suosiolla pysynyt kaukana bloggerista. Ja ulkona on tollanen myrsky kun ensiviikolla alkaa joulukuu ?? This is not fair...
Mä haluan valkoisen joulukuun.

Koska oon edelleen kipeä päätettiin pitää leffa-ilta kotona. Ei se oikeastaan haittaa... meil oli kivaa ja rauhallista (kun äitikään ei ollut kotona) ja leffaan tai ravintolaan voi mennä milloin vaan ihan muutenkin.
Syömiset sitten perjantaina 830 kcal joista 600 tuli pakaste pitsasta !!huonohuonohuono!!
Lauantaina olin siihen iltaan mennessä syönyt 200 kcal, kanasalaattia ja piltin kunnes leffaa katsoessa söin ainakin 250 grammaa IRTOKARKKEJA voitte vaan kuvitella sen olon ton jälkeen ♥

Normaalisti olisinki varmaan alkanut hakata reisiä, raapinut vatsaa ja purrut käsivarsia, mutta eilen tein jotain tosi outoa...jos toikaan ihan normaalia on... en ihan tiedä mitä mun päässä liikkui vai liikkuiko yhtään mitään ? Menin vähäksi aikaa kylpyhuoneeseen istumaan taputtelin ja silittelin taas valasta muistuttavaa vartaloani ja pyytelin siltä anteeksi, lupasin sen olevan viimeinen kerta, etten satuttaisi sitä enää noin. Ja ehkä se antoi anteeksi. Ja ehkä sanotte että mä olen hullu. Ehkä olen ehkä en, mutta ainakin mulle tuli parempi olo.

Jotain hyötyä tästä kipeenä olemisesta sentään on; vältettiin tänään L:n kanssa mun suvun pikkujoulut! Vihaan  en oikein viihdy sellaisissa miljoonan ihmisen... sukulaisjuhlissa ja L on melkein muakin ujompi jos ympärillä on paljon vieraita ihmisiä (sen äidinkieli ei oo suomi niin jännittää vähän puhumista)
Tänään oon syönyt 385 kcal. Ei enempää kiitos!!
Ja jos mä huomenna olisin edes vähän terveempi ja pääsisin vaikka salille asti...

Toivottavasti teillä on ollut hyvät viikonloput ! :)

tänään jään luvalla sänkyyn

Illalla palelin ihan kauheasti, nukuin lapaset käsissä villapusero jalkojen yli vedettynä. Aamulla herään 39 asteen kuumeessa, iho kylmän hien peitossa. Haen lisää peittoja ja nukun puoleen päivään.
Mun on kuitenkin pakko olla viimeistään viikonloppuna terve tai sitten lähden ulos vaikka kipeänä.
Äitihän laittaa tänkin heti syömisen (/syömättömyyden) piikkiin "Jos sä elät omenalla ja jollain kevytjogurtilla niin ei ihme että kroppa alkaa pistää vastaan!" ... Tiedän että se on huolissaan, mutta kai ihminen voi joskus olla kipeä vaikka söisi kokonaisen navetan päivässä ? 
Mun täytyy olla nyt jatkossa ihan supervarovainen. Mä en halua että Äiti epäilee kokoajan kaikkea. Mä en halua että sillä on pahaolo mun takia.

Tänään oon kuitenkin syönyt vaan valion kevytjogurtin ja lasillisen jaffa ananas lightia = 105 kcal.
En tiedä syönkö enää muuta, ehkä vähän tomaattikeittoa. Tää menee nimittäin hyvin kurkkukivun ja väsymyksen piikkiin.

EDIT// Tietääkö kukaan kuluttaako kipeänä enemmän, vähemmän vai samanverran energiaa kuin ei-kipeänä ?
Joo typeräkysymys mutta ällöttää kuin oon vaan maannut koko päivän sisällä... :'D

kuka ongelmalasta sitten rakastaisi

Nolottaa. Eilisen oksentelun jälkeen kurkussa pistelee miljoonat nuppineulat ja yskittää (miksi?) kokoajan. Todellakin viimeinen kerta!

Tänään on muuten ollut ihan hyvä olla. 
Unohdin vain kännykän kauppaan...taas, mutta ainakin ruokailut mennyt kohtuullisesti. Ilman äitiä olisin syönyt ehkä vähän vähemmän (sattuu niellä mutten mä siitä sille voinut sanoa) mutta tälle päivälle siis yhteensä 440 kcal. Ei liikuntaa, yritin vain kulkea bussilla mahdollisimman vähän ja kävellä paikasta toiseen.

tahdon tahdon tahdon...

Mulla ja L:llä on ensiviikon tiistaina vuosipäivä
(2 vuotta tulee täyteen!?) ja se haluaa viedä mut viikonloppuna syömään ja elokuviin tai jotain sellaista me puhuttiin. Oikeastaan odotan sitä ihan innolla. Leffassa voin juoda pepsimaxia ja jos en kokopäivänä syö muuta niin enköhän mä siitä ravintolastakin jotenkuten selviä. L:n seurassa mua ei muutenkaan ahdista syöminen niin paljon kuin vaikka yksin tai kavereiden kanssa.
Sen seurassa kaikki tuntuu nykyään ehkä jotenkin ihan vähän helpommalta, yksinkertaisemmalta.

Sitä en vain vieläkään tajua, miksi se on mun kanssa ? Vaikka se tietää ehkä paremmin kuin kukaan muu miten hankala mä olen, miten epätasapainoinen ja sekaisin mä olen. Miten epävarma mä olen edes koko meidän suhteesta. Mistään, Milloinkaa. Ja silti se ei jätä mua ? Ehkä sekin on hullu tai jotain. Se sanoi että mä olen täydellinen.

Voisimpa olla parempi. Vaikka ihan vähän vain.

sekin vain sekunneista kiinni

Aamu alkoi ihan hyvin päärynällä ja puolikkaalla ruisleivällä kunnes iltapäivällä meillä oli keittiötä ja söin tietenkin ihan liikaa... maistelin suklaamoussea, sämpylöitä, rasvassa paistettua lohta, kermahyytelöä... kaikkea mitä 'sh-minä' ei ikinä olisi halunnut edes nähdä ja sitten tein jotain typerintä. Juoksin paniikissa kolmosen tyhjään vessaan ja oksensin, oksensin ja oksensin. Helpotuksen tunne. Menin takaisin luokkaan, kasvot vähän punertavina ja söin lisää ?? Lihava. Takaisin ylös oksensin, oksensin ja oksensin. Kun olin nousemassa ylös likaiselta lattialta jalat eivät suostuneetkaan enää yhteistyöhön. Nekin ovat kyllästyneet kantamaan mun suurta, painavaa vartaloa. Vessanpöntöstä tukea ottaen horjuin lavuaarille sylkemään verta.
En oo oksentanut aikoihin, enkä aio alottaa sitä uudestaan. Tää oli yksi kerta. Viimeisin ikinä.

Kaloreita on vaikea alkaa laskemaan... mutta aamupalasta tuli 140. Kaikki mitä söin koulussa oksensin periaatteessa pois enkä ole sen jälkeen syönyt mitään.
Huomenna käyn kirjastossa, siivoan vihdoin huoneeni, opiskelen ranskaa, syön vain pikkuisen ja teen maalauksen loppuun. Niinja mulla on matikankoe mutten tiedä edes koe-aluetta. Kirja on työpöydän laatikossa. Liian kaukana, ärsyttävän lähellä.

Ja ihan kauhea valituspostaus, Anteeksi!
Sain ton oksennusjutunkin kuulostamaan siltä kuin se olisi joku maailmansuurinjadramaattisinsynti tai jotain... vaikka ihan hyvinhän tässä oikeastaan menee. Ihan kohta on jo huomenna, parempi päivä. Toivon.

never give up on me

L:n sormi kulkee pitkin mun solisluuta olkapäälle "ootko sä omasta mielestäs laihtunu?" "en." Vetäisen ylisuurta paitaa ylemmäksi piilottaakseni sen mistä salaa olen ehkä vähän ylpeä. Onko ihmisten pakko huomata se, tai huomautella siitä... Shh en mä ole vielä lähellekkään valmis.
Ja välillä rakastaminen on vielä vaikeampaa kuin rakastetuksi tuleminen. Mietin vain voiko välittää tarpeeksi muista jos ei välitä itsestäänkään?

Vanhemmilta en saa yhtäkään ystävällistä lausetta koko viikonloppuna.
"Ajattelitko pärjätä tolla koko päivän?" "Onko noissa salaattijuustoissa liikaa kaloreita vai?" "Lihottaako liikaa jos laitat voita siihen leivälle?" ... Mä haluaisin huutaa, karjua, rikkoa tavaroita ja olla syömättä mitään. Antakaa mun jo olla !!! Näsäviisaita huomautuksia kaikesta, en mä ennenkään ole käyttänyt voita, en mä ikinä ole syönyt juustoja salaatista. Onko siitä pakko nyt yhtäkkiä tehdä niin iso numero ???

Onnistun kuitenkin syömään 370 kaloria ... 470 kaloria ... 390 ... ja huomenna yritän syödä 500 kaloria.
 On niin nälkä, että oksettaa muttei tee mieli syödäkkään. Tiedän että onnistun. Läski ei tarvitse ruokaa.

nopeastii

Kirjoitan nyt ihan pikapostauksen koska L on tulossa tänne ja jos en nyt kirjoita tulee ainakin 3 päivän tauko ...
Mutta niin siis torstaina mut istutettiin väkisin olohuoneen sohvalle 'juttelemaan'. Äiti ja isä istuivat toiselle sohvalle kuin mitkäkin terapeutit ja ensin se alkoikin ihan hyvin, kouluasioilla. Sitten äiti alkoi tivata mun syömisiä "Mitä sä oot tänään syönyt?" Valehtelin ehkä vähän, ehkä vähän enemmän... Mutta tää ei mee läpi enää, "Ei mulla mitää ole... kato nyt oon ihan normaali kokonenki" "Oothan sä taas laihtunut vaikka kuinka!" enkä mä voinut olla hihittelemättä tyytyväisyyttäni... busted. "Mä olen ottanut selvää noista jutuista, huomaan sussa niitä merkkejä ja se on sairas maailma se!" Äiti kertoi jotain ihme tarinoita sen työkaverin bulimikko pojasta ja vaatii mun hakea apua joko itse tai väkisin. eieieieiiiiiii !! Kun mä en oikeasti halua mitään apua. Ainakaan tähän asiaan.

Siitä johtuen ettei noi katso enää sormien läpi mitään, mä olen kuin tyhjässä akvaariossa en pääse piiloon. Perjantai meni ihan överiksi. Söin ihan liikaa. Pitsaa ja karkkiakin ("Kattokaa nyt... turhaan te ootte huolissanne..." **ttu)
Tänään oon kuitenkin onnistunut syömään vain 170 kaloria ja kulutin salilla 400-500 ! Kyllä tää tästä. Mä itse tiedän etten ole sairas, en ole liian kiinni tässä... Noi ei voi viedä ainoaa asiaa jossa mä onnistun, ainoaa asiaa jossa mä olen hyvä, joka saa mun olon paremmaksi !


Nyt soitan L:lle, kauhea ikävä sitä ! Pitäkää ihana ja onnistunut viikonloppu :)

lucky for having a friend like you

Kaksi päivää mennyt nyt aíka isoilla määrillä, vähällä liikkumisella ja silti mulla on nyt niin nälkä että voisin syödä vaikka saavillisen mitävain !!
Eilen 570 kcal ja venyttelyä.
Tänään 660 kcal ja tunnin kävelylenkki -215 kcal.

tältä musta tuntuu, enimmäkseen.

Lintsasin koulusta, keittiö-tunneilta. Vihaan niitä, ahdistun niistä, on niin vaikea olla napsimatta siellä koko ajan jotain... ja siinä vaiheessa kun niitä ruokia pitäisi oikeasti alkaa maistelemaan olen jo niin täynnä kaikkea epämääräistä, että tekee mieli vain piiloutua vessaan oksentamaan. Oon varmaan sanonut tän 100 kertaa, mutta MITÄ MUN PÄÄSSÄ LIIKKUI KUN VAIHDOIN RAVINTOLA-alalle ???
Kyllä mä koululla kävin, pukuhuoneessa asti ja istuin siellä jopa 5 minuuttia...

Iltapäivällä juteltiin V:n kanssa meluisessa kahvilassa ja voi että, melkein olin jo unohtanut miten paljon oikeasti nautin sen seurasta. Siitä miten me istutaan ihan lähekkäin, puhutaan kaikesta valehtelematta, selittelemättä. Miten V näykkii omenaansa katsellen kuinka nypin salaatista kaiken ylimääräisen pois. Ja molemmat ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kumpikaan itseään.

Kiitos ♥

mikä on se tunne jota tuntisin

En jaksanut eilen kirjoittaa koska mikään ei oikein onnistunut. En saanut isän maalausta valmiiksi, pudotin kakun lattialle kymmeniksi pikku palasiksi, huusin isälle (isänpäivänä) ja söin ainakin 800-1000 kaloria.

Tänään oli tavallaan parempi päivä... kaloreita tuli vain 370 ja kulutin salilla noin 500.
Toisaalta oon ollut koko päivän väsynyt, kiukkuinen, ihan pihalla kaikesta. Olisi pitänyt yrittää paremmin, pysyä kasassa, mutta sanoin pahasti ystävälle ja kun soitin pyytääkseni anteeksi, selittääkseni, sain tylyn vastauksen "en jaksa nyt puhua" ja luurin korvaan.
Mä olen niin... vihaan sitä. Enkä jaksa taaskaan keskittyä kirjoittamiseen. Haluan nukahtaa, nukkua unia näkemättä, kauan, niin kauan, että kun herään en enää ole. Katoan mustavalkoiseen.

Toivoisin pystyväni lähettämään sen ruuan, jonka jätän joka päivä syömättä, jota mä oksennan hiljaisessa talossa tai heitän kenenkään huomaamatta roskikseen, niille joilla ei ole mitään. Jotka eivät koskaan saa vatsaansa täyteen. Eivät ikinä. Itkettää kuinka itsekäs mä olen, mutta silti mä jatkan. Ahdistun kun ruokatunti lähestyy, kun äiti huutaa 'syömään', kun jääkaapissa on väärää tomaattikeittoa ja pepsimax on loppu. Miksi ? En mä tiedä.

miinuksilla

2 h salitreeni (40 min juoksumattoa, 20 min stepperi + lihasjuttuja) -600 kcal
Syöty 500 kcal (eilistä sushia, banaani ja ruisleipä)

this is art everything is art

Väkisin nieltyjä leipäpaloja ja turhia yrityksiä heittää edes rasvaiset juustosiivut huomaamatta roskiin.
Koska kolmena aamuna olen lähes pyörtynyt ja kahtena oksentanut syystä : en tiedä, mutta äiti on taas olevinaan niin varma että kaikki johtuu mun 'ruokapelleilystä'. "Kyllä mä söin eilenkin spagettia ja.. vaikka mitä" Auto kyyti koulun eteen ja äidin puolentunnin keskustelu yksinpuhelu oikeista elämän tavoista.
Miksi mä olen niin itsekäs.

Päivän pelastus, että sain 100 euroa uusiin öljyväreihin, kangaspohjiin ja pensseleihin joten aloin pitkästä aikaa maalaamaan vähän isompaa työtä... ehkä tästä ei tule yhtääään mitään koska en tosiaan ole maalannut vuoteen, mutta katsotaan ja ainakin saan jotain fiksua tekemistä.
vähän luonnosta siitä kiinnosti tai ei :

mallista nopeasti tein...

L oli myös meillä tänään, tehtiin ja syötiin sushia. Eli päivän kalorit nousi sitten lähemmäs 700, mutta aamulla salille yhden kaverin kanssa joten ehkä voin antaa itselleni vähän anteeksi yhden päivän mässäilyn ? Ja oikeasti onhan mulla nyt vähän vahvempi olo vaikken mä sitä kenellekkään muulle myönnä.

ikävä

Mun tekstit tuntuu niin tekopyhiltä ja pinnallisilta. Anteeksi etten osaa kirjoittaa.
Suoraan sanoen mä en ole kirjoittanut koska ihan tosissani olen yrittänyt unohtaa tän kaiken, unohtaa tän blogin ja täällä todeksi puhutut sairaat suunnitelmat. Mä en mennyt terveydenhoitajalle uudestaan, mutta olen yrittänyt käydä koulussa, yrittänyt syödä kun muut ei nää. Syönyt. Mutten mä pysty jatkamaan sitä enää. Mulla on ikävä vartaloa tiukasti syleilevää nälkää, ikävä Marya Hornbacheria, ikävä teidän tekstejä, joukkoon kuuluvuutta, ikävä tunteja kestäviä kävelylenkkejä, kaloreiden tarkkaa laskemista ruokapäiväkirjaan, vallan tunnetta, ylpeyttä, onnistumisia, ikävä.

Musta ei tunnu kokonaiselta ilman niitä, mä olen vain tavallinen pullea tyttö vailla persoonaa, omaa juttua, osa muropakettia. Siltä musta tuntuu, se on niin hassua ja mä inhoan sitä.
En mä onnistu missään muussa. Koska kaikki muu on niin vaikeaa. Herääminen, nukahtaminen, kouluun meneminen, siellä oleminen, sieltä pois tuleminen, kotona oleminen... arkipäiväiset asiat.
Ja mä tiedän olevani lapsellinen ja liian heikko.

Mutta viikonloppuna tuntuu jo helpommalta ja loppuviikon mä lintsaan. En jaksa yrittää.

lying on my bed

Valun päivästä toiseen, ihmisten värikkäässää virrassa etsien sopivaa koloa johon hetkeksi jäädä lepäämään.
Levitän ruskettavaa kosteusvoidetta kalkin vaalealle iholle ja kietaisen suklaanruskeat hiukset hätäiselle nutturalle, mustaa ripsiväriä ja löysä paita peittämään vartaloni pienet, yhä korjaamattomat virheet.
Bussikuskin kyllästyneet kasvot ja viime talven hittibiisi ipodissa. Koulussa tutut kasvot, tutut mutta silti niin vieraat, etäiset. Vedän roolin päiväpäivältä paremmin, ruokalassa puhun samoista asioista kuin muut enkä ehdi syömään kuin pari haarukallista salaattia.
Kotiin, ruokaa, facebookissa muutamat kuulumiset, nukkumaan. Ja sama uudestaan. Kerta toisen jälkeen. Toistaen vanhaa rutiinia kuin hullu, peläten asioiden muuttuvan, vääristyvän ei-toivottuun suuntaan. Peläten kello viittä. Odottavan perjantaita. Odottavan elämän alkamista ja, tai, ehkä, ei sittenkään sen päättymistä.


Onneksi mulla on V ja L. Kaksi ihanaa asiaa ♥