ikävä

Mun tekstit tuntuu niin tekopyhiltä ja pinnallisilta. Anteeksi etten osaa kirjoittaa.
Suoraan sanoen mä en ole kirjoittanut koska ihan tosissani olen yrittänyt unohtaa tän kaiken, unohtaa tän blogin ja täällä todeksi puhutut sairaat suunnitelmat. Mä en mennyt terveydenhoitajalle uudestaan, mutta olen yrittänyt käydä koulussa, yrittänyt syödä kun muut ei nää. Syönyt. Mutten mä pysty jatkamaan sitä enää. Mulla on ikävä vartaloa tiukasti syleilevää nälkää, ikävä Marya Hornbacheria, ikävä teidän tekstejä, joukkoon kuuluvuutta, ikävä tunteja kestäviä kävelylenkkejä, kaloreiden tarkkaa laskemista ruokapäiväkirjaan, vallan tunnetta, ylpeyttä, onnistumisia, ikävä.

Musta ei tunnu kokonaiselta ilman niitä, mä olen vain tavallinen pullea tyttö vailla persoonaa, omaa juttua, osa muropakettia. Siltä musta tuntuu, se on niin hassua ja mä inhoan sitä.
En mä onnistu missään muussa. Koska kaikki muu on niin vaikeaa. Herääminen, nukahtaminen, kouluun meneminen, siellä oleminen, sieltä pois tuleminen, kotona oleminen... arkipäiväiset asiat.
Ja mä tiedän olevani lapsellinen ja liian heikko.

Mutta viikonloppuna tuntuu jo helpommalta ja loppuviikon mä lintsaan. En jaksa yrittää.