im kinda person who smile when its raining

Mun jalassa on vähän liian isot tennarit ja äidiltä lainatun vihreän syystakin alta vilahtelevina mun jalat näyttävät pikkuisen pienemmiltä kuin mitä ne oikeasti ovat. 
Ulkona on niin helppo hengittää tänään. Kauemmas, kauemmas... kovempaa, kovempaa.
Yksin.
Pysähdyn joenrantaan tuijottamaan sameaa vettä jonka pintaa vesipisarat tasaisesti yrittävät särkeä, ipodissa (joka lopulta alkoi toimia) soi surullinen kappale, se muistuttaa taas jostakin mistä en ole aivan varma ja jonkun hölmön hetken mä kuvittelen olevani elokuvassa, pääroolissa, syöksymässä tuohon kylmään vesimassaan. Yksin.
Mutta tässä tarinassa mä olen päähenkilö, mä olen käsikirjoittaja, mä olen leikkaaja. Hän on ohjaaja. Tässä tarinassa mun ei tarvitsisi olla yksinäinen.
Hymyilen, hymyilen vaikka takin läpi valuu vettä joka nostaa ihon kananlihalle, hiukset liimaantuvat poskiin ja niskaan suuren hupun alla. Nauran. Tuntuu hyvältä, mä en halua mennä kotiin. Haluan kävellä yksin ulkona, vesisateessa koko yön.
Mä taidan pitää syksystä jopa enemmän kuin kesästä. Se on niin rauhallinen, kaunis, jotenkin niin haikean yksinäinen.

En ollut taaskaan koulussa, mutta huomenna mä menen.
Huomenna mä täytän virallisesti 17 vuotta ja sen ikävuoden mä omistan mun vartalolle. Typerä syömishäiriö. Oikeastaan mä pidän ruuasta, syöminen on kivaa ja ruoka on hyvää... Miten mä sitten päätin joutua tähän pisteeseen ? Eipä sillä enää ole väliä, ihmettelen vain. Typerä tyttö. Voisitko sitten edes sairastua kunnolla, etkä pelleillä kuin pikkulapsi ? Voisitko edes onnistua. Voisitko... sillä tää alkaa käydä voimille.

Mulla oli tänään näin tylsää :

...että otin tekotaiteellisia valokuvia itsestä.