When u get what u want, but not what you need

Kiitos kaikille jotka laittoivat kysymyksiä, mutta vastaan niihin vasta huomenna. Väsyttää nyt ihan liikaa.
... ja mun täytyy purkaa nyt vähän ajatuksia.

Eilen ja tänään mä olen syönyt ihan helvetisti liikaa!!
Jätskiä ja suklaata, älyttömästi leipää, pastaa... kaikkea mihin en todellakaan haluaisi koskea.
Tänään kun L lähti ja mä jäin yksin pimeään taloon vatsa leivästä turvonneena en voinut vastustaa sitä kiusausta.
Kolmen kuukauden tauon jälkeen mä kävelin tottuneesti vessaan, kumarruin posliinille ja oksensin. Se jätti hämmentyneen, tyhjän, tutun tunteen. Join lasin kuumaa vettä kirvelevään kurkkuun ja päätin että tämä sai olla viimeinen kerta. En tee tästä tapaa, en jää enää koukkuun. 

Mä kuuntelen Coldplayn fix you ja toivon ettei äiti tule kotiin vielä pitkään aikaan. Se huutaa ja valittaa nykyään ihan kaikesta, enkä mä jaksa. Joka kerta lukittaudun kylpyhuoneeseen itkemään. En ehdi edes sisäistää kaikkea minkä teen väärin.

L:n ja itseni väliin vedän läpinäkyvän, ääniä vaimentavan verhon. Jos se ikinä kuulikaan, nyt se kuulee vielä vähemmän. Teen sen L:n takia. Mä haluan sen koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi, mä en enää osaa olla jossei se ole kosketus etäisyydellä, mä kaadun, sorrun, enkä voi taas sysätä kaikkea paskaa sen harteille. Se on väärin. L:n ei tarvitse nähdä taas mun sisäisiä ydinsotia, sen ei tarvitse lohduttaa mua. Se saa hillityn hymyn, se saa hyvänyönsuukon kaulalle jos tahtoo, eikä sen tarvitse tuntea mun mitäänsanomatonta katsetta.
Mä paiskaan läppärin kannen kiinni kun elokuvassa mies riisuu naisen mekkoa, viskon tavaroita kun se ei syö mun ostamaa snickerspatukkaa ja tuijotan hiljaa telkkaria kun se pakkaa tavaroita ja lähtee takaovesta ulos.

 Haluan Apilan, mulla on niin ikävä sen yli-innokasta hymyä, sen loppumatonta, vähän väkisinkin tarttuvaa positiivisuutta. 
Ja herra-Eräs on taas onlinessa eivätkä mun silmät osaa tuijottaa muuta kuin sen nimeä. Mä en tykkää lauantai-illoista. Oikeastaan, mä taidan vihata niitä.
Olisi pitänyt lähteä siskon kanssa mökille koska tänä iltana mä taas mietin, mietin turhaan koska tiedän jo nyt mihin päädyn.
Päädyn aina samaan paikkaan mistä aloitan, pyörin ympyrää josta en koskaan uskalla poiketa. En ota riskejä, palaan kuitenkin aina sinne minkä tunnen. Aina loppujenlopuksi.

Huomenna meille tulee vieraita ja lupauduin kokiksi, eikai kokin itse tarvitse syödä ?
Seuraavana viikonloppuna meille tulee sukulaisia mun ja mun pikkuvelin synttärikahveille.
Ainakin 2 paastopäivää luvassa ennen sitä, mä katson anoreksia-dokkarin jonka tallensin viikko sitten ja juon pepsimaxia.


ps. Mun tanssitunnit on peruttu koska ilmoittautuneita oli liian vähän. Olen käynyt 3 vuotta saman opettajan tunneilla, enkä haluaisi mennä kenenkään muun tunneille. En osaisi.