En ole kuullut L:stä mitään koko päivänä. Ei ihme. En mäkään jaksaisi mua. Olisinhan mä voinut sille soittaa... mutta ihan kun kehtaisin. Se soittaa jos tahtoo. Kyllä se soittaa, ehkä huomenna ?
Tiedän hyvin, että mä olen yksin syypää tähän tilanteeseen missä olen... missä me ollaan.
Enkä tiedä mihin suuntaan me ollaan menossa tai ollaanko me menossa ollenkaan, oletko sä menossa tai olenko mä. Mä tiedän, että rakastan sua. Mä tiedän, että sä olet tärkeintä mulle tässä maailmassa. Mä tiedän, etten ikinä tahallani satuttais sua. Jos se olis niin yksinkertaista mä vain pyytäisin anteeksi, että oon niin kylmä, että mä valehtelen ja saan sut tuntemaan olos arvottomaks. Eihän siinä mitään monimutkaista oliskaan, mutta mä oon pyydellyt anteeksi jo niin paljon. Sen sanan tarkoitus on kadonnut. "Anteeksi" ei enää riitä. Ja mä olen niin pahoillani. Se tappaa mua. Miten sä katsot mua huolestuneena kun mä käännän katseen muualle ja nauran väsyneesti, miten mä haluan taas halata sua ja nojata sun lämmintä selkää vasten kuunnellen kun sä tottuneesti näppäilet kitaraa ja laulat rakkauslauluja. Kun sun kosketus tekee musta hetkeksi kokonaisen, mutta sitten sä oletkin poissa ja mä jään itkemään lattialle päättäen etten enää koskaan puhu sulle.
Haluisin mennä takaisin siihen aikaan kun pelkästään sun nimen kuuleminen nosti hymyn kattoon, kun sun ajatteleminenkin vapautti tuhannet perhoset mun vatsassa. Siihen aikaan kun olin pyörtyä sun läheisyydestä, siihen kun sä olit mulle pahempaa kuin ekstaasi. Silloin kun sä olit meistä se pahempi. Tiedäthän... mun olisi sata kertaa helpompi antaa anteeksi sulle, kuin itselleni.
Sä et oo juurikaan muuttunut, sä oot vähän vain kasvanut, kypsennyt ja mä rakastan sua samalla tavalla kuin ennenkin. Vain hiljaisemmin, vähän sivusta.
Mutta mä sitten... Mussa kaikki on muuttunut, mennyt ylös alaisin. Enkä ymmärrä... jos sä silloin sanoit rakastavas mua niin mitä sä näät mussa nyt ? Kasan löysää ihraa, jääksi kovettuneet kasvot, lyhyet tylyt lauseet ? Siitä mitä mä kaksi vuotta sitten olin on niin vähän jäljellä, tai ehkä se on vaan jossain syvällä piilossa. Ehkä sä silti näät sen ? Tai ehkä sä oot liian heikko myöntämään totuutta itselles ? Ehkä me ollaan molemmat vähän liian heikkoja, mutta yhdessä me ollaan aina pysytty kasassa.
Ei oo enää mua ja sua. On vain me. Ja me rakastetaan toisiamme, vai mitä ? Toinen meistä on aina rakastanut, ja toinen tulee aina rakastamaan.
Mutta SILTI olisi helpompaa jos sä voisit unohtaa mut, jättää mut ja sitten mä joko selviäisin siitä tai en. No, kyllä mä selviäisin... ehkä.
Anteeksi yliylisupermielenkiintoinenepäselväsotkuavautuminen.
Annan L:n ehkä lukea tämän. Jos sitä kiinnostaa. Jos mä voisin auttaa sitä ymmärtämään mitä mun typerässä päässä liikkuu... vaikken kyllä itsekkään oikein ymmärrä.
En mä osaa sanoa onko musta enää parisuhteeseen, onko musta sellaiseksi tyttöystäväksi jonka L todella ansaitsee.
Voisiko aamu vain tuoda kaikki vastaukset tullessaan ?!!
Väsyttää enkä tiedä mitä mun pitäisi edes ajatella, mitä mun pitäisi tunte ja sanoa. Mä en tiedä ja mun pää räjähtää ja nää on niitä hetkiä kun mä haluaisin L:n olevan täällä enemmän kuin koskaan. Halaavan mua ja odottavan kunnes mun helgitys muuttuu tasaiseksi tuhinaksi.
Mä olen niin itsekäs, että oksettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kiitos kommentista ♥