mä missä lienenkin niin tulen takaisin

Vaaka. Meidän valkoinen digitaalivaaka. Se makaa kylpyhuoneen tason alla hiljaisena ja pelottavan yksinkertaisena se tervehtii mua vanhana ystävänä. Vedän sen esiin, annan sille vähän painoa ja numerot alkavat pyöriä silmissä, 0. Joku on vaihtanut paristot, Äitikö ? Kukavain, mutta se toimii niinkun ennen ja mun tarvitsee vain astua sille, paljastaa itseni, näyttää koko maailmalle, mutta ennen kaikkea itselleni. Totuus.
En uskalla. Työnnän sen takaisin tason alle odottamaan parempaa päivää. Kävelen hämärään huoneeseen, avaan kylpytakin ja jään tuijotattamaan itseäni kokovartalopeilistä. Mä olen läski. Niin läski. Lihava pienisuuri porsas. Mun on pakko painaa yli 55, enemmän, kuinka paljon? Lihava. Voi ei.

Helpottaa ajatella, että pystyn aina laihduttamaan. Pystyn laihtumaan nopeasti, varmasti. Mun ei tee enää mieli syödä, tai no se tuntuu lähinnä turhalta koska mulla ei oikeastaan oo nälkä tai tuun täyteen naurettavan pienistä määristä. Ei oo vaaraa että sortuisin ahmimaan, jos sorrun, ehkä oksennan tai sitten en ja niin edelleen.

Ei oo mitään mikä voisi pilata tän nyt.

Huomenna meen kouluun, laitan herätyskellon soimaan, puen farkut, maalaan itseni onnelliseksi. On helpompaa sanoa äidille että oon syönyt koulussa, kaupungilla, kaverilla. Voin laimentaa tomaattikeittoa vedellä, voin ottaa vähän kalaa ja vähän lisää ja pitää päivän kalorit helposti alle viidessäsadassa. Kohta kun antibiotit loppuu voin alkaa käymään taas salilla. Kohta kaikki on ihan hyvin. Sitten mä lupaan käydä vaa'alla, sitten mä lupaan lopettaa tän. Lupaan opetella syömään ja lupaan ja lupaan itselleni ja lupaan muille kauniita pikkuvalheita vaikken oo itsekkään varma pystynkö lopulta toteuttamaan niistä puoltakaan.

Kaikki on jotenkin ihantosi hassua nyt.

Luonnosvihko täyttyy langanlaihoista eläinkasvoisista ihmisistä, häämekoista ja kummallisista tatuointi-suunnitelmista ja mä ikävöin vanhaa lukiota, Apilaa, punaisia hiuksia ja mummolan tunkkaisen rauhallista tuoksua. Pihalle on ilmestynyt ohut valkoinen kerros. Pelkään ettei se enää aamulla olekkaan siellä, pelkään että nukahdan bussiin ja että kynsien täydellinen punainen pinta halkeaa.

Ja se maalaus koska lupasin jo.

Huonohuonohuono kuva, mutta mitä turhia. Huono oli tekijäkin.

klikkaa isommaksi. A3, öljyvärit.