devil beside us

aamupaino 53.8 Se ei voi olla noin vähän. Ei vaan voi, mulla on kamala menkkaturvotuskin. Toi vaaka huijaa mua. Miksei edes se voi olla luotettava. Miksei se voi olla varma.

Olisi niin paljon sanottavaa. Mä en vaan halua sanoa.
Nyt mä tiedän. Ei kukaan ota mua tosissaan, ne ajattee että mä kerjään sääliä tällä. Että mä vaan pelleilen. Mutta miksi mä tekisin niin? Miksi mun edes pitäisi puhua tästä, mistään, ikinä kellekkään. Olisin pysynyt hiljaa. Säästänyt monta elämää. Nyt mä tiedän. Mä oon tehnyt liikaa virheitä. Mä tiedän. Mun pitää rakentaa itteni uudestaan.
Jossain takana kummittelee kamalimmat 24 tuntia... ikinä? Mun turvonneen ranteen revitty iho on selvin muistutus siitä, tummassa kravaatissa on verisiä sormenjälkiä. Sä pelastat ja sitten tuhoatkin täysin. 
En mä edes halua ymmärtää. Turvapuu on kaatunut.
Eihän vahvinkaan voi selvitä jokaisesta myrskystä.
Se on totuus jonka mä ymmärrän vasta nyt.

Olin kyllä myöhemmin E:n ja 'Iran' kanssa. Olin niiden kanssa ja en ollut. 'Ira' oli lihonut. Mä näin sen. Olin helpottunut. Se oli viime kesänä sairaan laiha. Sellainen. Tiedättehän. Ja kun me hitaasti pyöriteltiin E:n tekemää rahkaa hopealusikoissa se katso mua silmiin. Ja jotenkin mä tiesin, että se tiesi. Se tiesi että mä tiedän. Ja Me tiedettiin että me ollaan samassa paikassa.