yes she will

Arvatkaapa. Söin eilen pienen palan suklaata(...) ja proteiinipirtelön ennen spinningiä = 250 kcal ja olin ihan täynnä!

Spinningistä mun piti kirjoittaa sen verran, että siellä oli sellainen varmaan 180 senttinen tyttö jonka reisi oli hädintuskin mun käsivarren paksunen. Menin tarkoituksella sen taakse polkemaan niin että voisin ihailla niitä jalkoja ja sitä miten se säteili täydellisyyttä. Mitä mä silloin tunsin oli pieni kateus, valtava ihailu ja kunnioitus, mutta jostain mun sisältä kumpusi myös surua. Se tyttö ei kertaakaan keventänyt vastusta, sen selkäranka törrötti trikoopaidan alta ja voisin lyödä vetoa ettei se treenien jälkeen mennyt kotiin syömään vaan suoraan toisiin treeneihin (se ei tullut pukuhuoneeseen...). Tunsin itseni taas niin valtavaksi vertaillessani kömpelöä valasvartaloani sen joutsenmaisiin, siron kevyisiin piirteisiin.

Musta tulee samanlainen.

Mun pitäisi olla nyt yhden ammattikoulun pääsykokeissa, mutta käännyin ovella pois. Mä jatkan lukiota. Mä teen kaiken mitä se vaatii, kärsin ja kiljun, mutta en luovuta. Miksi mä epäonnistuisin aina kaikessa minkä alotan. Miksi mä aina haluan lopettaa kaiken kesken ja mennä sieltä mistä aita on matalin ? Oon niin sekava.
Nyt lähden täältä kirjastosta, käyn ostamassa pepsimaxin aamupalaksi ja lähden kävelylle (mulla on tässä vielä 3 tuntia, että koulu alkaa...)