et voi jatkaa näin

this is what perfection looks like.

Poukkoilen puolelta toiselle hiestä märässä sängyssä kun ihran peittämät reidet hinkkaavat armotta toisiaan. Hinkkaavat pehmeän pinnan verille enkä mä voi lopettaa.
L istuu sängyn laidalla. Ei mulla pitäisi olla enää lupaa antaa sen lohduttaa, ei lupaa painaa päätä sen lämmintä rintaa vasten tai lupaa itkeä, mutta kuitenkin mä puhun sille. Puhun Anasta ja Helmestä, puhun rasvamerestä ja kaikkien niiden keskellä puhun jostain jonka uskon olevan minä.
Ja L on ihmeellinen itsensä. "Tiedätkö mitä mä ajattelen kun mua ahdistaa?" "No??" "Ajattelen sua."
Me nukahdetaan vatsat täynnä ja nähdään samoja unia. Samalla jollain kaukaisella kadulla joku taas kuolee nälkään, mutta niin... eihän se meille kuulu.

Mä en halua käydä vaa'alla.
Olen lihonut ja tiedän sen ilman että vaaka tekee siitä sen virallisempaa.
Ei, mä en käy vaa'alla ennen kuin näen peilistä jotain muuta kuin tämän inhottavan, jättimäisen rasvavalaan.
Miten mä olen taas onnistunut pilaamaan kaiken? siis kaiken! Yhdessä viikossa? Haha, ai että mä vihaan itseäni. Olenpa kyllä surkea. S u r k e a.

Ensi viikko saattaa olla rankka, mutta ansaitsen kunnon rangaistuksen ja kai tämäkin tarina vielä saa onnellisen loppunsa? Ja jos se ei ole onnellinen, se ei ole loppu. Vai mitä?