Ulkona tuoksuu kevät. Tuore ruoho ja uudet lehdet pihakoivuissa.
Oravien turkit muuttuvat harmaasta punaiseksi
ja linnunpoikaset kiljuvat pesissään.
Aurinko polttaa asfalttia ja meidän keittiössä haisee rasva.
Syön tortillan, varmistan että kaikki näkevät ja ahmaisen sen nopeasti sisääni. Paistan lettuja, otan jäätelöä syön ja oksennan. Kaikki ulos siististi järjestyksessä kunnes näen kirkkaanpunaiset tomaatinkuoret.
L on ollut meillä yötä. Mä en ole muuta kuin kiukutellut. Taas.
"Lähe nyt pois, mee sun kavereiden kanssa, täällä ei oo sulle mitään hyvää! Häivy." (Älä lähe pois, älä jätä mua yksin tänne, anteeks. Älä mee.) Mä huudan ja valitan sille jokaisesta asiasta. Puran kaiken pahanolon siihen. Teen niin väärin, sanon kaiken niin väärin. Miksi mä teen näin? Miksi mä yritän työntää pois sen ainoan ihmisen joka ei koskaan tuominnut mua mistään, ei koskaan hylännyt, ei koskaan antanut pudota pohjalle tai ainakin nosti ylös jokaisella kerralla. Sen joka mun jokaisesta virheestä huolimatta rakasti.
- Koska en halua vetää sitä ihmistä mukanani helvettiin. Koska se ihminen ansaitsee vain täydellistä.
Se lähtee ja tulee takasin. Teen sille selväksi ettei se ole tervetullut, etten kaipaa nähdä sen naamaa, että sen on parempi missä vain muualla. Ja se lähtee. En halua edes ajatella kuinka paljon mä mun tyhjillä sanoilla satutan. En kestä ajatella sitä. Jään hakkaamaan seinää, vuodattamaan harmaita kyyneliä ja huutamaan peilille "tuu takasin." Ketään ei tule. Hyvä.
Kävelen 45 minuuttia. Ipod täysillä ja huppu peittämässä itkusta punaiset kasvot. En halua nähdä ketään, en halua kuulla ketään. Olenpa itsekäs... haha! vihaan tätä niin, ei helvetti.
Voisinko vain unohtaa ruoan, unohtaa itseni ja olla onnellinen edes hetken. Tehdä jotain ihanaa L:n kanssa saamatta raivokohtausta, näyttää vielä kerran kuinka paljon mä oikeasti välitän.
Kyllä mä haluan laihtua. Mutten silti halua, että se vie multa kaiken muun. Kaiken tärkeän, tärkeämmän.
"Anteeksi." ei enää riitä
voi sua pikkunen :( ♥
VastaaPoista