Don't cry. Don't you fuckin' cry.

Sen 15 minuuttia mä jaksan hymyillä, nauraa ja heittää vähän paskaa läppää. Sitten voimat on lopussa. 
Loppu illan istun hiljaa, ahdistun salaa kun pitää mennä syömään. Matkalla mä yritän vielä pysyä vahvana, hymyilenkin vähän. Kotiin päästyä painan pääni tyynyyn, se kastuu hetkessä läpi märäksi. Pidät sylissä, puhut hiljaa kauniista asioista ja silität lempeästi.

Ihanku sä silti rakastaisit mua.

Anteeks, että mä pilasin sun syntymäpäivän.

Anteeks etten ollut tarpeeks vahva. Oikeesti, mä yritin.

Anteeks, mutten voi antaa sun mennä. Ei ihan vielä.

Aamupaino 55.8~ en voi ees olla ilonen tosta koska huomenna se on taas 'normaali'. Tiedän sen.

Tänään illalla meni melkein ahmimiseksi. Ensin ne tilas kiinalaista, äiti istu vieressä ja katto että mä varmasti syön. Päätin näyttää sille ja vedin päälle vielä vaaleaaleipää ja suklaapatukan. Ja mihin tää mun tapauksessa sitten johti on aika selvää. En tiedä kuinka kauan makasin kylppärin lattialla ja itkin. Sitten lopulta nojauduin vanhantutun posliinin puoleen ja kaikki tuli ulos. Hiljaa ja nopeasti.
Oli se sitten hyvä tai huono, mutta alan olla hyvä tässä.

En tiedä kauan jaksan enää. Mä en todellakaan tiedä. Sattuu joka paikkaan, olo on tyhjä ja turvaton. Mun sisällä joku huutaa apua, se kiljuu ja repii mua yhä pienempiin palasiin, sen täytyy tehdä se salaa. Naurun ja iloisen puheen keskellä. Varmistaa ettei kukaan huomaa. Varsinkaan sinä.

ps. Still remember keep praying for Japan ~